VALIKKO

Loppuja ja alkuja – vai onko se sittenkin yksi ja sama asia?

Vuoden ensimmäisenä päivänä on hyvä muistella jo elettyä vuotta. Minun loppuvuoteeni kuului irtipäästämistä ja luopumista. Isotätini kuoli muutama viikko sitten lähes sadan vuoden ikäisenä. Hän oli toivonut kuolemaa jo pidemmän aikaa, mutta nyt joulukuun saavuttua hän viimein uskalsi ottaa viimeisen henkäyksensä tässä elämässä ja irrottautua tämänkertaisesta elämästä maapallolla. Isotätini oli sukupolvensa viimeinen edustaja tässä ketjussa. Viimeinen linkki siihen sukupolveen, joka minun kodissani on elänyt sotavuosinakin.

Isotätini oli viimeinen linkki siihen uudelleenrakentajasukupolveen, joka on tämän talon tuvassa tehnyt puhdetöitä tuohuksen valossa ja lämmitellyt käsiään uunin kupeessa. Lisännyt villahousuja tai sitten vain kestänyt kylmän. Hän on elänyt näiden samojen seinien sisällä aikaa, jolloin internettiä ei oltu edes ajateltu, jolloin puhelimiakaan ei oltu keksitty, jolloin jääkaappia ei tarvittu. Isotätini on lähtenyt tästä pienestä kyläpahasesta kohti Helsingin ihanuuksia toiveissaan onnellisempi elämä, kuin mitä nämä pellot voisivat antaa. Maalaistalon ovat perinteisesti perineet esikoispojat ja jatkaneet tilan hoitoa, halusivat tai eivät. Meidän suvussa tosin on eriskummallisesti tilan ottaneet kontilleen esikoispoikien sijaan heidän pikkuveljensä. Ehkä tässä on se energiaklikki, jonka avulla aika on muuttanut elämää niin, että nyt minä esikoisveljeni pikkusisko voin olla emäntänä tässä isieni talossa.

Minussakin on elänyt ajatus siitä, että lähden maailmalle etsimään onneani. Toisaalta olen pienestä tytöstä asti toivonut, että joku rakastaisi tätä minulle tärkeää taloa ja kunnostaisi sen niin, että sen olisi hyvä olla. Olen pienestä pitäen toivonut, että tässä talossa asuisi onnellinen perhe. Se on ollut minulle kantavampi unelma kuin se, että lähtisin kotoani pois leveämmän leivän perässä. Minun sieluuni sattuu aina, kun näen maaseudulla hylättyjä taloja, hylättyjä tarinoita ja mahdollisuuksia. Hylättyjä koteja, ehkä jopa paettuja tarinoita. Minun polkuuni kuuluu se, että samaan aikaan, kun olemme kerros kerrokselta riipineet tätä taloamme puhtaaksi ja remontoineet terveeksi, olen puhdistanut kerroksia omasta psyykestäni, omasta perimästäni.

Muistatko sellaista huokausta, kuin ”jos seinät vain osaisivat puhua”? Minulle ne puhuvat. Ne ovat kertoneet monia tarinoita tunteideni kautta, avanneet omia haavojani ja antaneet suojaa. Olen tämän talon remontin myötä nähnyt esi-isieni tavan hoitaa kotiaan ja saanut kiinni tunnelukoista, joita olen syntymässäni saanut kantaakseni. Olen osa sitä maaseudun ihmisten selviytymistarinaa, jota raaka työ ja vähäinen palautumisaika päivän töistä, ovat pitäneet sisällään. Tunnen tälläkin hetkellä kehossani sen rakkauden, jota maaseudun ihmisille ovat eläimet olleet jakamassa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Elämä maaseudulla on ollut vuosisatoja selviytymistä. Se on ollut elämistä keskellä planeettamme kauneinta antia, mutta siitä on tullut kohde ja selviytymistaistelu, jossa ollaan menetetty yhteys siihen, mikä tämä pallomme oikeasti onkaan. Suomen luonnon vaihtelevat olosuhteet ovat olleet sodan toinen osapuoli yhteistyön sijaan. Tuotannosta ja siihen liittyvistä määräyksistä on tullut sodan johtojoukko, jotka määrittävät milloin mitäkin ja yleensä ilman minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen.

Isotätini ruumis siirrettiin Helsingistä haudattavaksi tänne kotikulmille Jyväskylään. Tällä viimeisellä matkalla auto ajoi kotitalomme pihan kautta. Tätini ruumis sai käydä vielä lapsuudenmaisemissaan, siellä missä hänen maallisessa elämässään sielu oli lähinnä häntä. Sieluyhteys, yhteys todelliseen minään, joka usein hautautuu kasvun ja kasvatuksen myötä, on se koti, jossa me lapsena saamme elää. Se on koti, johon me voimme kokemukseni mukaan palata, mutta se vaatii paljon sisäistä työtä. Se vaatii omaan herkkyyteensä tutustumista ja matkalla sinne on usein paljon kokematonta kipua. Kohtaamattomuutta, jonka myötä tuo ainutlaatuinen rakkaudellinen yhteys alunperin alkaa meiltä kadotakin. Sisäinen lapsi elää meissä, oli meillä ikävuosia yksi tai satakaksi ja sen hyvinvointi määrittää sen, kuinka me tästä lahjaksi saadusta elämästä pystymme nauttimaan. Olemmeko olosuhteiden uhreja vai ymmärrämmekö kykymme olla elämämme luojia. Elämmekö pelossa vai rakkaudessa?

Joulukuu on hieno kuukausi siirtyä ajasta ajattomuuteen. Joulunsanoma on sanoma elämästä ja siitä nauttimisesta, jota myös kuolema on. Onko kuolemanpelko esteenä täyteen elämään vai voisiko se antaa lisäkykyä nauttia tästä hetkestä? Hetkestä, jonka saan hengittää ja valita kaikista ihmisyyden mahdollisuuksista minulle parhaiten sopivimman. Jesuiittapappi Anthony de Mello on sanonut, että ihminen heijastelee jokaiseen läheisensä kuolemaan pelkoaan omasta kuolemastaan. Allekirjoitan tuon ajatuksen oman ymmärrykseni tasolla. Ilman kuolemaa ei ole elämää, mutta myöskään ilman elämää ei ole kuolemaa. Kiertokulku, jonka kauneus on vertaansa vailla.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.