VALIKKO
14.5.2017 13:07

Äiti, kuin kallio merta vasten

-Äiti, miksi tuon piiraan teit?

Äiti, miksi sen kuistille veit?

– Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa…

– Hei äiti, mitä se tarkoittaa?

Se oli talo missä ovet oli aina lukossa. Se oli koti, mihin ei päässyt kukaan ilman varmistusta. Siinä oli ulko-ovessa sellainen pujotettava ketju, viimeinen varmistus jos vaikka joku pääsisi ala-ovesta ylös asti, viimeinen turva ovisilmän lisäksi että siitä ovesta ei kukaan tulisi ilman lupaa. Siitä ovesta ei tulisi humalainen isä huutamaan. Siinä kodissa oli ikkunan edessä keittiössä sellainen pöytä, missä oli muutama pinnatuoli ympärillä. Sen kodin jossain syöverissä oli juuri sellainen ripsiväri että se olisi ehkä pitänyt jo heittää pois koska se oli vähän kuivanut, mutta se oli musta. Ja koska mä halusin musta jalkaisen hevosen, sillä ripsivärillä oli hyvä värjätä yhden pinnatuolin jalat mustaksi ja leikkiä että se oli hevonen. Siitä värjäysoperaatiosta siinä kodissa tuli ehkä vähän noottia, en ehkä silloin käsittänyt että elämässä oli varmasti muitakin jaksamisen aiheita kuin lapsen värjäämät keittiötuolin jalat. Sen tuomion luvun jälkeen mun ympärillä oli kuitenkin tutut kädet halaamassa, pyytämässä anteeksi loukkaantumistani ja kyyneleitä poskilla ja suu selittämässä mikä siinä oli väärin.  Lopulta ymmärsin että vaikka sutisin sitä puolikuivaa ripsiväriä kuinka sen tuolin jalkoihin, siitä ei mulle hevosta tulisi, mutta muistan ajatelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Se oli sellanen kahdeksankymmentä luvun levitettävä vuodesohva, niin matala että pystyin nukkumaan toinen polvi maassa sillon kun pikkusisko potki vieressä mua ulos sängystä. Vuodesohva oli levitettynä makuuhuoneeseen joka ei ollut mun tai mun siskon mutta me ehdottomasti haluttiin nukkua aina välillä siellä kun yläkerran makuuhuone tuntu isolta ja pelottavalta. Heräsin siihen että tuo vuosi ja seitsemän kuukautta nuorempi versio musta iski kantapäänsä taas suoraan mun kylkiluihin. Raotin silmiäni ja  viereisestä huoneesta kainosti heijastunut valonsäie osui mua silmiin. Kuulin tasaisen hurruttavan äänen. Nousin hiljaa vuodesohvalta ylös ja katsoin pientä nöpönenää joka kuorsasi täydessä unessa X-asennossa täysin tietämättömänä tästä maailmasta. Kurkistin ovesta viereiseen huoneeseen, näin ompelukoneen valon tummalla kankaalla, neulan lävistävän kankaan neulosta. Juuri siitä välistä missä neula nakuttaa näkyi tutun nenän päällä ne pyöreät silmälasit, ne jotka tiesin vähän painavan toiselta puolelta nenän pieleen. Ne lasit oli vailla korjausta, mutta ennen kuin se olisi mahdollista pitäisi tekeillä olevan iltapuvun olla valmis ja myyty ja lapsillekin ostettavien listassa oli monta kohtaa ennen laseja. Hymähdin, siinä valtavan kiinanruusun vieressä, pienessä kyyryssä etunojassa istui nainen joka teki töitä kun oli saanut lapset nukkumaan.  Muistan ajattelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Elettiin vuotta 1996, juuri sitä vuotta joka tuntuu että aivan justiinhan se oli mutta kun tarkemmin laskee niin siitä on jo reipas parikymmentä vuotta.  Sinä päivänä oli syksyinen aurinko aamu taivaalla, ilma oli jo hiukan kylmentynyt ja ilma raikasta. Mulla oli tumman lila reppu odottamassa vintin portaiden ensimmäisellä rappusella, sen kyljessä oli esteen yli hyppäävä hevonen ratsastajansa kanssa. Ratsastajalla oli sellainen kypärä päässä siinä kuvassa että nykypäivän CE-turvaluokitusten mukaan se olis pitänyt polttaa roviolla. Repun sisällä oli ruskea putkipenaali jonka kyljessä komeili tammi puu nahkaan kaiverettuna. Penaalissa oli uudet juuri teroitetut lyijykynät. Mä istuin keittiön pöydässä ja odotin että saisin just tehdyn smoothien nenäni eteen. Siinä oli kiiviä.  Kun olin saanut aamupalan kiskottua naamariini, kiskaisin mun uudet lenkkarit jalkaan ja heitin repun selkään. Pihalla nousin mun sinisen tyttöpyörän selkään ja polkasin sen alamäkeen viettävän pihatien mukaisesti vauhtiin, edessä olisi ensimmäinen koulupäivä. Käännyin katsomaan taakseni, siinä keltaisen talon ja kirkuvan punaisen oven edessä näin heilutuksen. Muistan ajatelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Siitä ensimmäisestä koulupäivästä oltiin päästy jo toukokuun lämpöisiin päiviin. Niihin kun koulua ei ollut enää paljoakaan jäljellä ja aapinen melkein ruotsalaiseen oohon asti luettu. Se ruskea penaalin tammi kuvio oli lukuvuoden aikana saanut jo vähän väriä silloin kun matikan tunnilla oli ollut tylsää. Piirrustuskilpailusta voitetun kannettavassa c-kasettien soittimessa soi mun ensimmäinen kasetti, siinä oli luokkakaverin luona yhdessä radiosta äänitetty nauha joka oli sekoitus XL5 :sta, 7.taivasta ja Aikakonetta.  Silloin oli juhlapäivä, olin pukeutunut ykkösiini ja seisoin vanhan seurantalon esiintymislavalla rivin toisessa päässä. Katsoin alas katsomoon, lauloin suoraan sydämestäni Orvokkini tummasilmää, tarkoitin joka sanaa ja jokainen niistä sanoista oli osoitettu mun henkilökohtaiselle kunniavieraalle tuossa äitienpäivän konsertissa. Muistan ajatelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Se oli kesäpäivä, olin jo iso neljäsluokkalainen kun olin palaamassa sen kesän leiriltä. Puolet kamppeista oli märkiä kun ne ei vihreän kupoliteltan sisällä ollut kesäsateen jäljiltä ehtinyt kuivua. Makuupusissa oli ihan varmasti ainakin sata grammaa Kartanon perunalastuja, niitä herkku sipsejä jotka kuului joka leirille naposteltavaksi illalla vesisadetta teltassa pideltäessä ja pikkusiskon kanssa kaikelle hihitellessä. Auto oli juuri ja juuri pysähtynyt kotipihaan kun kaksi jalkaparia oli jo juoksemassa kohti yläkerran yhteistä huonetta. Tiedettiin että siellä odottaisi jokin yllätys. Henki salpaantui, siellä vinokattoisessa huoneessa oli kaksi sänkyä vierekkäin, molemmilla sängyillä lepäsi kaunis päiväpeitto ja tyynyn päällä laskeutui pitsikankaasta tehty katos. Katosten päällä oli hennon oranssi ruusu pujoteltuna kuin kruununa sille koko kauneudelle. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ja tyttömäisimmäksi neljäsluokkalaiseksi. Muistan ajattelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Oli yhdeksännen luokan joululoman viimeinen lomapäivä. Olin kaksi viikkoa pohtinut iltaisin omassa huoneessa kuinka kertoisin asiani. Kunnes tuli se päivä että seuraavana aamuna tulisi olla koulubussissa. Värisevin huulin istuin pienen keittiön ruskeaksi maalatun pöydän ääreen ja pyysin hetkeä. Kyyneleiden läpi kerroin kuinka en halua huomenna mennä kouluun. Kun en ensin osannut sanoa syytä, kuulin patistavan äänen. Lopulta kun mitään ei enää ollut vaihto-ehtona, kerroin kuinka ennen joululomaa olin saanut tappouhkauksen rinnakkaisluokkalaiselta mimmiltä. Vuodatin koko kahden ja puolen vuoden kiusaamisen ja henkisen pahoinvoinnin ulos siitä järkyttyneille korville.  Kuuntelin siitä parin viikon päästä kun se sama käsi, joka silloin joululoman viimeisenä iltana kietoutui jälleen mun ympärille turvalliseen halaukseen, iski nyt nyrkkiä pöytään ja vaati että mulle järjestettäis toinen koulupaikka viereiseltä paikkakunnalta. Kuinka se suu vaati että sen koulun rehtori,kuraattori ja opinto-ohjaaja allekirjoittaa lausunnon että eivät saa mun koulukiusaajia hallintaansa ja sen vuoksi vaihdan koulua. Ja lopulta sen a4 paperin kanssa poistuin siitä rehtorin kansliasta, kuunnellen sanoja että koulunvaihto ei ole mun syytä mutta olin varma että se toisi mulle viimeiseksi neljäksi kuukaudeksi rauhan päättää mun peruskoulu. Muistan ajatelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Kun 17vuotiaana asuin yksin toisella puolella Suomea , siinä 33 neliöisessä opiskelija yksiössäni, elettiin puolta kuuta kun opintotuki ja opintolaina oli kulunut jo loppuun. Se muutama hassu kymppi mikä vuokran jälkeen jäi käteen, oli syöty jo makaroonina ja nuudelina kurkusta alas. Tulin koulusta pitkän päivän jälkeen ja edessä olis vielä illalla valmennus mutta nälkäkin olis. Kaappi huutaa tyhjyyttään. Miten helvetissä tässä selviää loppukuun tai edes loppuviikon? Lopulta istun mun kirpparilla ostetun sohvan reunalla ja tuijotan naurettavan pientä putkitelevisiosta jenkkihömppää kun tartun puhelimeen. Hetken päästä tilillä on sen verran rahaa että pääsen ruokakauppaan, tiedän että se tili mistä se raha on juuri siirretty venyy yhtälailla kuun loppuun, hoitaen ison perheen laskut ja ruokakulut ilman että muilla lapsilla olisi aavistustakaan kuinka pitkälle ne sentit voi venyä.  Muistan siinä ennen valmennusta kanaa ja riisiä tehdessäni ajatelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Joulukuussa, päivää ennen kuin Linnan juhlia juhlitaan, silloin kun on pimeää keskellä päivääkin mä kävelin raskain askelin valkoisesta ovesta ulos. Siihen käytävään joka on väritykseltään niin ruman vihreä että ihmettelee kuka ne on sinne seinille valinnut. Sieltä penkiltä nousi tuttu hahmo, silmät suurena kysyen tilannetta. Mun ei tarvinnut sanoa sanaakaan, riitti että kyyneleet valui pitkin poskia. Ne kysyvät silmät täyttyi kyyneleistä samalla kun ne samat kädet jotka jo niin monia kertoja oli kietoutunut mun ympärille lohduttamaan kietoutui jälleen mun ympärille. Ensimmäistä lapsenlastaan odottanut mummo menetti siinä käytävällä yhtä paljon kuin minä minuutteja aikaisemmin siinä lääkärin huoneessa kun kuulin että juuri mun lapsi oli menehtynyt ennen kuin ehdin pikkutyyppiin edes tutustua.  Nuo ympärillä olevat kädet ei olisi halunnut päästää mua yksin sinne hoitajan mukaan osastolle, mutta ymmärsi kun sanoin että tämä on se mikä mun pitää tehdä yksin. Kun katsoin kyynelten läpi käytävälle taakseni, muistan ajatelleeni että mulla on maailman paras äiti.

Ja kun mä tänään, toukokuun keväisenä päivänä taas istun kahvipöydässä missä juttelen niitä samoja vanhoja juttuja läpi, kertoen miten hieno viikko mulla on ollut ja kuinka paljon mä oon toisina öinä tuntenut hermoja raastavaa kipua, saan kuulla jälleen mielipiteen. Se on sellainen mielipide mistä en aina ole samaa mieltä, saatan jopa suuttua niistä tai sitten nauran kippurassa tämän päiväiselle hössötykselle. Oli niin tai näin, saan siinä kahvipöydässä tuntea itseni rakastetuksi, voin kertoa oman mielipiteeni ilman että mun tarvii pelätä että sen takia menettäisin yhtään mitään. Tunnen kuinka kaikkien näiden vuosien jälkeen, vuosi vuodelta jonkun rakkaus mua kohtaan on vain kasvanut. Pysynyt siinä kuin kallio merta vasten.  Ja tiedän, että siinä vaiheessa ajattelen että mulla on maailman paras äiti.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.