VALIKKO
17.5.2017 21:48

Kipu on maailman yksinäisin paikka

Kuva: tuomasJ

 

Peikko nimeltä yksinäisyys.

Multa kysytään monesti kivusta ja sen kanssa elämisestä. Hämmästelen aina kysymysten tullessa itse kysymyksiä, on jotenkin hassua ajatella että ei ole normaalia elää kokoaikaisen kivun kanssa mutta ymmärrän että yhtälailla kun mä kyselen joskus ”terveiltä” ihmisiltä että sattuuko niihin esimerkiksi kumartuminen, niin ymmärrän heitä kiinnostavan sitten taas kivun kanssa eläminen.
En voi puhua pelosta, mutta yksi arkaluotoisemmista asioista mulle itselle on ollut kipua seurannut yksinäisyys.

Yksinäisyys on niitä asioita, mistä jostain syystä ei kipukroonikolta paljon kysellä. Kaikki haluaa tietää miltä kipu tuntuu, miten sitä hoidetaan, kuinka sitä jaksaa, miten sen kanssa elää mutta kukaan ei oo koskaan kysynyt multa että oonko esimerkiksi juuri yksinäinen. Sitä kyllä kysytään että mitä kaikkea kipu on multa vienyt mutta yksinäisyys tuntuu olevan joko niin pieni asia että sitä ei joko edes ajatella tai sitten se on tabu mistä ei uskalleta kysyä.  Ja yhtälailla kun siitä ei uskalleta tai haluta kysellä, ihan samallalailla vaikeaa siitä on kipeän ihmisen puhua.

Jokainen meistä tuntee varmasti yksinäisyyttä ihan jo normaalielämässäkin ja se kuuluu mun mielestä ihan niihin normi tunneskaaloihin jotka kuuluu kohdata elämässä. Mutta on olemassa hetkiä kun pitäisi pystyä ja uskaltaa sanoa että kyllä, mä oon yksinäinen. Pitäisi muistaa että sen ääneensanominen ei tarkoita sitä etteikö pärjäisi yksin tai edes sitä etteikö jo huomenna osaisi nauttia oman itsensä seurasta. Tärkeintä olisi sanoa ääneen ne hetket kun tarvisi ystävää, kumppania, mitä tahansa seuralaista jotta ei tarvisi kohdata pelkkää omakuvaa joka syyttää sillä hetkellä suoralla sormella osoittaen kaikki virheet ja viat juuri susta itsestäs.
Tämä on juurikin se hetki kivun kanssa elävä ihminen kärsii eniten yksinäisyydestä. Jos normaalikuntoinen ihminen osoittaa sillon tällöin syyttävällä sormella itseään ja käy rajoilla oman minäkuvansa kanssa, kärsii kipuihminen siitä lähestulkoon päivittäin. Kipu aiheuttaa sekasorron oman pään sisälle jo arkisissa asioissa niin jokainen voi kuvitella mitä se on sitten kun henkisesti alkaa olemaan voimavarat lopussa. Kun elämässä on dominoiva voima jolle et voi mitään, se hallitsee sua ja sun päätöksentekoa niin pahimmillaan sitä seuranneet tunnetilat vetää kipuilevan ihmisen täysin polvilleen.

Itse oon hyvä esimerkki siitä kuinka kivun kanssa jää helposti yksinäiseksi. Ja kyllä, nimenomaan yksinäiseksi ei yksin. Mulla on mukana paljon ihmisiä, oon siitä onnellisessa asemassa että mulla on aina ollut ympärillä paljon ihmisiä ystävistä ja perheestä, unohtamatta tietenkään uskomatonta kuntoutustiimiä yhteistyökumppaneissa. Mutta niin monesti yllätän itseni yksinäisenä. Pettyneenä omaan kehoon, omaan ajatusmaailmaan ja minäkuvaan. Vaikka järki sanoo että omalle keholle ei voi mitään ja on ihan okei joinain päivinä antaa lupa kärsiä kivusta mistä monesti seuraa nimenomaan yksinäisyyden tunne, on sitä vaikea myöntää ääneen. Toisaalta ihan yhtälailla kivun myötä jää yksinäiseksi myös monesti niissä elämän onnellisimmissa hetkissä, huomaan usein ajattelevani kun oon täysin onnellinen että tätä juttua en jaa kenellekään, tää on mun ja näitä hetkiä on niin harvakseltaan että tätä kukaan ei tahraa multa. Suomeksi sanottuna pelkään että joku toinen ihminen veisi esimerkiksi kommentoinnillaan mulle tärkeästä jutusta sen kirkkaimman hohdon ja mielummin nautin siitä asiasta yksin. Se jolla onni on, se on onnen kätkeköön.

Yksinäisimmillään mä oon yleensä sairaalassa osastojaksoilla. Mielettömintä tässä on että juuri silloin kun sitä toisen läsnäoloa kaipaisi, silloin sitä eniten kieltää. Mä en henkilökohtaisesti tykkää sairaalavieraista, tunnen itseni monesti niin epäonnistuneeksi ja romuksi ihmisraunioksi siellä sängyllä maatessa että koen vierailijoiden läsnäolon vaivaannuttavaksi. Eriasia on sellaiset ihmiset jotka tulee huoneeseen ja kertoo kuinka töissä pomo on vituttanut tai kiskasee aikansa kuluksi mun kanasopan naamariinsa koska en sitä itse saata syödä, sellaiset vieraat on tervetulleita jotka käyttäytyy siinä desifiointi aineelta haisevassa huoneessa ihan arkisesti. Luottaen että kyllä mä sitten sanon jos tarviin olkapään johon itkeä tihrustaa.

No miksei sitä sitten vain sano että on yksinäinen?
Niin, siinäpä kysymys. Kivun kanssa eläessä on niin monia asioita joita oppii ajan kanssa välttelemään niin käytännön asioissa kuin muissakin suhteissa. Tärkeintä olisi uskaltaa sanoa ääneen tässäkin asiassa mitä ajattelee, vastaus ei välttämättä ole selvä sillä eihän kysymyksen esittäjäkään edes tiedä mitä sanomallaan haluaa saavuttaa. En mäkään osaa sanoa mitkä mun tarkoitusperät on kun sanon että just tänään koen olevani yksinäinen. Mulla on kuitenkin ympärillä ihmissuhteita, perhettä ja ystäviä. En koe tarvitsevani parisuhdetta, vaikkakin monesti sitä miettii että jos parisuhteen toinen puoli olisi olemassa helpottuisi varmasti monet asiat. Mutta ratkaisisiko se mun yksinäisyyttä? Tuskin.  Sen lisäksi parisuhde tälläisen ihmisen kanssa joka kärsii jatkuvasti kovasta kivusta, taistelee tuulimyllyjä ja itseään vastaan olisi varmasti aika epäreilu asetelma kumppanille, joten monesti päädyn siihen lopputulemaan että en välttämättä olisi valmis asettamaan mulle tärkeää ihmistä sellaiseen ristituleen että pitäisi jaksaa mua kumppanina. Parisuhteen kuuluisi olla tasavertaista ainakin suurimman osan ajasta ja kipuihmisen kanssa parisuhteessa oleva kumppani hyväksyy sen tosiasian että jakaa arkensa ei vain ihmisen, vaan myös kivun kanssa. Ja kokemuksesta voin kertoa että kipu on juurikin sitä, kolmasosa siitä suhteesta ja se tarkoittaa sitä että ajoittain kivuton kumppani häviää 2-1 äänestyksissä.

Se, voiko yksinäisyyden kanssa elää on kaksiteräinen miekka. Totta kai minkä tahansa asian kanssa voi elää sillä oli asia mikä tahansa, riittää että ottaa vielä sen yhden askeleen eteenpäin. Mutta miten sen kanssa elämistä voi helpottaa on kokonaisuudessaan mulle ainakin vielä vähän mysteeri. Sen oon oppinut että kuten kaikkiin elämän ongelmiin ratkaisu yleensä, on ensimmäinen askel ratkaisuun asian myöntäminen. Sen lisäksi että yksinäisyydestä ei kannata tehdä dilemmaa, mun mielestä siihen ei päde juoksuhiekka teoria. Ei auta että sen myöntää mutta asialle ei tee mitään.  Fakta on se että vaikka toisesta ihmisestä sitä yksinäisyyden pelastusta tuskin löytyy, on siitä kuitenkin apua kun sanot ääneen että helvetti, nyt tuntuu siltä että ei millään jaksaisi seistä maailmaa vasten yksin. Kysyä siltä läheiseltä ystävältä, perheenjäseneltä tai kumppanilta että voisitko edes hetken seistä mun kanssa samaan suuntaan tässä rintamassa. Ja vaikka sitä omaa rintamatoveria ei välttämättä siinä heti edes olisikaan, joku jossain joskus tietää lähteä sua sieltä rintamalta etsimään jos jonain päivänä eksyt sinne etulinjaan.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.