VALIKKO
20.3.2017 23:52

Stressi ja elämä sen jälkeen

Pahoittelut pienoisesta hiljaisuudesta täällä blogin puolella, syitä tähän huopatossumaiseen olomuotoon on useampi. Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa on ollut melkoista meininkiä ja sitten muutamat viime päivät tekniikan ihmemaailma on näyttänyt keskisormea päin bloggaajan näköä. Oon tässä välissä päässyt todistamaan maailman söpöimmän bulldogin pennun syntymää (ja kokenut sitä edeltäneet että seuranneet hermoromahdukset) ja tuo pieni möhkö vei tuossa sellaisen puolitoista viikkoa aikalailla kaiken ajan ja hermot.  Oon myös muutamassa ihanassa kirjoitusprojektissa ollut messissä, sekä treenit on vienyt tietenkin aikaa. Ennen kaikkea, kaiken tämän lisäksi oon kärsinyt vakavasta oire-yhtymästä nimeltään KEH. Kun ei huvita. 

Viime aikoina on tapahtunut elämässä aika paljon taas mitä ei oikeastaan ole ehtinyt käsittelemään. Alkuvuodesta käynnistettiin IOK-projekti,tää tarkoitti sitä että fyysinen liikkuminen arjessa lisääntyi jonkun tuhat prosenttia, aloitin uuden duunin, valmentauduin tukiperheeksi, jouduin jälleen sairaalaan, kuulin uuden tuomion selästä, kävin useita neuvotteluja lääkäreiden, vakuutusyhtiön ja mun tiimin kanssa tulevasta. Tämän lisäksi sitten koiranpentu valvotti, kivut valvotti ja stressi valvotti. Voitte kuvitella mitä tästä seurasi?

Mulla on pahana tapana kiehauttaa elämä yli, kirjaimellisesti. Oon todella huono sanomaan ei ja oon miljoonassa projektissa aina mukana. Yleensä huomaan ylikuormittumisen sitten kun on jo myöhäistä, vähän meinas tälläkin kertaa käydä niin.  Sain tuossa pari viikkoa sitten sairaalalta postia. Palaan tähän vielä tulevassa postauksessa, mikä selän tilanne on nyt, mutta tuon postin saapuessa jouduin oikeasti taas päättämään että ei se auta kuin taistella ja alkaa vieläkin enemmän tekemään töitä sen eteen että vielä joskus oltais siinä kunnossa että kivut jäisi pois ja elämä normalisoitus.  Tämä posti sai kuitenkin aikaan selkeästi pienen notkahduksen, kun sairaala keissi tuli puskista ja siellä sängyn pohjalla päätin että kyllä tästä vielä noustaan, en vielä tiennyt aivan kokonaiskuvaa. Lääkärit unohti mainita että tilanne on hieman mutkikkaampi kuin ymmärsin. Kun lopulta ymmärsin tilanteen, on myönnettävä että hieman hiipui tekemisen meininki.

Ja nyt en tarkoita sitä että olisin laittanut oman treenaamisen läskiksi, päin vastoin. Treenit on antanut hirmuisesti voimaa ja jaksamista, vaikkakin yhteensä noin parin viikon breikki tuli treeneihin kun olin ensin ihan kuumeflunssassa ja muutama päivä meni pienen koiran syntymäpöhinöissä ja valvoessa ympäri vuorokauden. Mutta siltikin vaikka treeneissä kävinkin tunnollisesti, monesti tulin puntilta hiukan kulmat kurtussa pohtien että mikä helvetti tässä nyt mättää. Painot nousi, mutta jotenkin fiilis puuttui. Ei tullut sellaisia tunneövereitä mitä normaalisti saan salilta.  Tämän lisäksi tein radikaaleja muutoksia ruokailutottumuksiini ja sekin tuntui jotenkin vastenmieliseltä, vaikkei mun kohdalla mistään isosta muutoksesta ollutkaan vielä kyse. (Eeron ravintovalmennus ja siitä poikineet ideat on muuten myös tuolla tulon päällä! ) Kun ei vaan mikään huvittanut. Kaikki tuntui ärsyttävältä. Koiranpennun takia meille on myös vieras kielto nyt ollut päällä ja tämä taas aiheutti sen että kaikki tuntui vaan paskalta ja kaikki se paska piti kestää yksin, ilman ystäviä tai kunnon ihmiskontakteja. Salilla käydessä jengi varmaan kuvitteli että oon pahemmanlaatuinen stalkkeri kun ihmiset näytti niin kivalta, siinä vaiheessa kun ne pahaa aavistamattomat puntinnostajat oli ainoat tyypit jotka näin päivän aikana.

Tarpeeksi monta päivää sitten tätä tilannetta pureskeltuani, päätin että nyt täytyy löyhentää tätä tiukkistelua. Vakuutusyhtiö ilmoitti tuossa aikaisemmin että en voi jatkaa nykyisessä työssä mikäli tahdon heidän vielä uudelleen kouluttavan mut, joten jouduin jättämään vakipaikan päiväduunissa joka harmitti alkuun ihan vietävästi. Juuri kun pääsi säännölliseen päivätyöhön vähän taas kiinni, niin sitten jo pitää taas sopeutua. Päätin kuitenkin, että ehkä tämä on kuitenkin jollain tasolla hyvä juttu. Otin paperia ja kynän käteen ja aloin oikeasti pohtimaan tätä tilannetta. Mun pääasiallinen tavoite on nyt kuntoutua. Tämä tarkoittaa sitä että keskityn pääasiassa treenaamiseen ja kaikesta näistä muutoksista sopeutumiseen. Vaatii oikeasti paljon kykyä mukautua niin sanotusti uuteen elämään niin henkisesti kuin fyysisestikin, nyt kun treenit on koventunut ja elämäntavat alkaa olemaan oikeasti jo elämäntapoja, huomaa kuinka kovilla keho on ollut muutosten kanssa. Jossain välissä stressin ollessa kovimmillaan nyt, kärsin koko päivän jatkuvasti etovasta olosta ja pahimmillaan päädyin kumartelemaan wc pöntön päälle.  En tiedä mitä oon tehnyt elämässäni oikein että mulla on tukena näin huipputiimi mitä nyt on , kaikki tämä bloggaus ja yhteistyökumppanit mahdollistaa sen että keskityn nyt täysillä treenaamiseen ja tämän ajatuksen avulla sain jotenkin höllättyä ja stressi alkoi helpottamaan.

Oon myös viimeaikoina viettänyt sitten paljon aikaa ystävien kanssa, vaikkakin mun luo on vielä vierailukielto, oon nähnyt ihmisiä kaupungilla, brunssilla, leffassa, keikalla , laavulla ja milloin missäkin. Vaikkakaan vielä en pitkiä aikoja pysty olemaan pois kotoa pikku pennelin takia, on alkanut taas tuntumaan siltä että tosiaan, onhan mulla niitä ihmisiä ympärillä. Sen lisäksi yöunet on alkanut taas maistumaan, oon maailmanparas hävittämään ne silloin kun stressi kasvaa. Kun ylipäätään tilanne on nyt helpottanut, on omat treenitkin kulkenut aivan eri tahtia.

Summasummarum, melkoisen stressipiikin läpi on taas mankeloitu mutta silti vain hengissä piiperretään. Kaikista hienointa on ollut huomata tässä se että liikunta ja erityisesti salilla käynnistä on tullut selkeästi enemmän voimavara kuin rasite. Siinä missä ennemmin tälläinen notkelma olisi ollut ehkä hyvä syy poiketa päiväjärjestyksestä ja jopa jättää treenit välistä, nyt ne on ollut kuitenkin sellainen henkireikä mistä on hakenut lisähappea kun muuten on tuntunut vähän heikommalta. Juuri sinä huonoimpana päivänä oli kiva sitten laittaa kaksi kuvaa vierekkäin, kuvien välissä neljä viikkoa ja tuntuu huikealta ajatella että kaiken tämän keskellä , minä itse tein tuon. Minä itse päätin nostaa takapuolen sohvalta niinäkin päivinä kun ei olisi huvittanut.  Välillä sitä vain kaikessa siinä arjen kiireessä unohtaa pitää huolen stresiinhallinnasta ja ainakin mun kohdalla voisi sanoa että mielummin ennakoiva stressinhallinta kun kriisinhallinta. Ehkäpä alkuvuoden rytäkkä auttaa nyt muistuttamaan siitä että on hyvä välillä hiukan löysätä ja fokusoida oma energia niihin oikeisiin juttuihin mitkä ihan oikeasti auttaa saavuttamaan omat tavoitteet.

Nämä fiilikset ja ihana, ihana keväinen aurinko joka on ollut nyt viime päivinä näkyvissä, on antanut sellaisenkin lisäpotkun taas jaksamiseen että kyllä se tästä taas!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.