VALIKKO
6.2.2017 20:21

Havuja, perkele!

Muutaman viime viikon aikana olen hiihtänyt tosi paljon. Niin paljon ettei aika tahdo riittää tänne kirjoittamiseen. Nyt meidän kylän järven ollessa vahvassa jäässä ja hiihtämään pääsee melkein nurkalta, hiihdon määrä on vielä tuplaantunut.

Kaikki lähti liikkeelle muutama vuosi sitten, kun puolisoni monien muiden keski-ikäisten miesten tavoin, hurahti hiihtoon. Edellisistä hiihtolenkeistä oli hänellä aikaa parisenkymmentä vuotta. Armeijan, sotavuosilta peräisin olevat puusukset, hautasivat tehokkaasti pojan kuin pojan innokkuuden hiihtourheilun pariin. Jos ei se vielä aiemmin ollut koulussa kadonnut, kun käsi siirtyi märästä lapasesta taskuun etsimään, äidin sinne laittamaa jo valmiiksi karvaista,sokeripalaa.

Kuin hiipien meille alkoi ilmaantua erilaisia suksia, sauvoja, monoja ja voidepurkkeja. Jotakin alkoi tapahtua…

Itse olin tehnyt hiihtolenkkejä perinteisellä tyylillä, niillä kuudennella luokalla ostetuilla suksilla, myös niinä vuosina kun puoliso veti lonkkaa sohvannurkassa. En kovaa, en tavoitteellisesti, enkä syke taivaissa. Hiihdin lasten kanssa pellon reunoja ja välillä kävin metsässä umpihangessa rämpimässä suksien kanssa. Välillä lykin kyläkoulun laduilla. Hiihto kulki varsin hyvin niillä vanhoilla pertsasuksillakin. Tai niinhän mä luulin.

Kuten monesti perheen miesväen keskittäessä energiansa johonkin, alkaa myös kilpavarustelu. Koska hän osti uudet pertsat ja kahdet luistelusukset, olihan minunkin panostettava. Perässä ei enää vanhoilla pertsoilla pysynyt. Mieli paloi luisteluhiihdon perään. Painelin siis pari talvea sitten urheilukauppaan ja ostin rajoittaja kalkuttaen itselleni ylihintaiset, mutta myyjän niin kehumat luistelusukset. Mietin kassalla millaisen Louis Vuittonin suksien hinnalla olisi saanut. Personal trainer kuiski toiseen korvaan, että näissä riittää nyt jäykkyys kovemmallekin alustalle, mitä se sitten tarkoittikaan. Painoin siis ajatukset luksusveskasta taka-alalle ja mietin kansainvälisten hiihtäjäkaunottarien unelmakroppia. Katsoin kuinka aivan liian paljon rahaa vaihtoi omistajaa ja mielessäni siinsi kanssasisareni Johaugin kovaksi karkaistut teräspakarat. Löytyyhän meiltä nyt saman sponsorin sukset!

Luisteluhiihto näyttää niin helpolta, miten se voi olla niin vaikeaa? Ensimmäinen nk. vapaan tyylin lenkki ei mennyt ihan putkeen, ei vielä toinen eikä kolmaskaan. Jätin hiihtobaanalle enemmän pyrstön kuvia kuin suksen liusta kertovia jälkiä. Sisulla päätin rämpiä eteenpäin. Täytyy myöntää, että hiihtotyyliäni voi kutsua edelleen vähintäänkin vapaaksi. Se olen naapurit minä siellä jäällä, kun näette iltaisin vaappuen etenevän otsalampun. Hittoon wassbergit ja mogrenit, löysällä kuokallakin pääsee hyvin eteenpäin, kun ei muuta osaa.

Nykyään voin kuitenkin vilpittömästi sanoa ettei mikään ole niin nautinnollista liikuntaa, kuin luistella suksilla järven jäällä kohti auringonlaskua. Kuten tänään töiden jälkeen. Meillä ei tarvitse jonossa hiihtää ja vastassa on useimmiten täysi hiljaisuus.

Ajoittain olen kokenut myös vauhdin hurmaa pysyessäni pystyssä jo hieman pidemmän pätkän kaatumatta. Uusi ystäväni ski tracker kertoi huippunopeuteni olleen jo hetkellisesti 18,9 km tunnissa. Siitäkin huolimatta henkilökohtaisen hiihto PT:n selkä oli jo kadonnut niemenkärjen taakse.
Perässä hiihdän sitkeästi verenmaku suussa, myötä- ja vastamäessä, ja kunto kohenee kohisten. Havuja, perkele!

Niin, ne pakarat. Komeita mustelmia olen saanut aikaiseksi ja väri on ajoittain lähellä antrasiittia. Kovuusaste asettunee edelleen ennemmin kolmen minuutin munan kuin teräksen tuntumaan. Keuhkot ovat kuitenkin saaneet happea, pää stressinpoistoa ja sydän kaipaamiaan tykytyksiä. Kaikki syyt jotka estävät liikkumasta ovat tekosyitä, sanoi eräs viisas mies aikanaan. Aurinkoisiin, ravakoihin pakkaspäiviin kunnon hiihtäjä varautuu aurinkolaseilla, tuubihuivilla, paksummalla pipolla ja tujauksella kunnollista huulirasvaa. Hiihtolenkkiä ei jätetä väliin kauden ollessa pahasti kesken.

Aurinkoisia pakkaspäiviä ja hiihdon iloa!

Liisa

P.S. Pahoittelen kirosanoja kirjoituksessani, yleensä vältän niiden käyttöä. Tässä yhteydessä totesin tämän olevan paikallaan. Mikään huudahdus ei sisällä niin paljon sisukkaan suomalaisen hiihtäjän sielunmaisemaa kuin otsikon voimasanat.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.