VALIKKO
12.2.2017 18:10

Kauas pilvet karkaavat

Kauas pilvet karkaavat on Aki Kaurismäen käsikirjoittama ja ohjaama elokuva joka nähdään nyt myös Jyväskylän kaupunginteatterin lavalla. Perjantaina minulle tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan esitystä ja viettämään iltaa näyttämötaiteen maailmassa.

Näytelmän perustana on tavallisen suomalaisen avioparin, Ilonan ja Laurin, tarina yhteiskunnan suhdanteiden heilahdellessa. Kertomus siitä, kun menetetään työ, taloudellinen turva ja siinä sivussa melkein yhteiskuntakelpoisuus. Kuitenkin rakkaus ja usko elämään kantaa läpi vaikeiden aikojen. Alkuperäinen elokuva, Kaurismäen Suomi trilogian ensimmäinen osa, sijoittui 90 -luvun lamavuosiin. Tarina on valitettavan totta myös tänä päivänä. Ajankohtainen ja ajatuksia herättävä edelleen.

En ole kriitikko, en ole taidearvostelija enkä teatteritaiteen asiantuntija. Kirjoitan kuitenkin muutaman sanan siitä mitä ajatuksia Kauas pilvet karkaavat minussa ja seuralaisessani herätti. Näytelmän ensimmäinen puoliskon tunnelma oli odottava. Mietin mihin suuntaan tämä kehittyy. Mukana oli Kaurismäkeläistä vähäsanaisuutta ja juroutta. Toisaalta Kaurismäen todella kuivasta huumorista oli tehty tavalliselle katsojalle helpommin ymmärrettävää. Paikoin mietimme ystäväni kanssa, tehtiinkö huumorilla jopa pilke silmäkulmassa pilaa katsojaa tai alkuperäistä teosta kohtaan. En sano sen olleen välttämättä huono asia, se on yksi viihdyttämisen keino.

Väliajan jälkeen pääsin kunnolla sisään näytelmän tunnelmaan. Tarina vei mennessään. Taisinpa joutua pyyhkäisemään ainakin kerran silmäkulmasta kosteuden pois ennen sen valumista poskelle.

Mistä pidin eniten. Ilonaa näyttelevän Maija Anderssonin roolisuoritus oli upea. Hän osasi välittää näytelmän tunnelmat katsojalle eleettömän kauniisti. Parasta olivat silmät, ne kertoivat jatkuvasti samaa tarinaa kuin eleet, ilmeet ja sanat. Ne jatkoivat tarinaa myös sanojen ja liikkeiden pysähdyttyä. Kiitos silmistäsi, ne tekivät kokemuksestani elävän ja inhimillisen.

Lavastus oli varsin koruton, sopien Kaurismäkeläiseen tunnelmaan. Juhlaa siitä teki valaistus. Lavalla leikittiin valoilla, varjoilla ja liikkeellä. Näyttämön poikki menivät valkoiset verhot jotka näyttelivät oman kertomuksensa. Jo pelkästään lavastusta ja valaistusta katsomalla olisi voinut viihtyä illan.

Mainitsematta ei voi olla tietystikään alkuperäisen tarinan johtoajatusta. Sitä miten elämä ja rakkaus kantaa, silloinkin kun maailma ympäriltä romahtaa. Sekä sitä miten uskoa ja toivoa ei saa menettää silloinkaan kun elämä on heittänyt ihmisen kunnolla rähmälleen.

Seuralaisena minulla oli työkaverini. Ihminen, kenen kanssa on hyvä pohtia elämää, istua vierekkäin teatterissa ja katsoa kuinka pilvet karkaavat kauas. Kiitos!

Kuvat: Jyväskylän kaupunginteatteri

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.