VALIKKO
9.1.2018 18:20

Rakastan kirjastoa

Rakastan kirjastoa. Noita alunperin ylhäisön ja rikkaiden talollisten perustamien kirjakaappien jäljeläisiä, jotka sijaitsevat nykyään virastotaloissa ja toimivat maailman muuttumisen myötä puoliksi netissä. Rakastan sitä tunnetta kun ympärillä on tuhansia kirjoja. Voi ottaa yhden summamutikassa käteen ja lukea muutaman sivun, miettiä veisikö juuri tämä tarina mukanaan. Joskus sillä taktiikalla voi löytyä tuntemattomia helmiä, useimmiten selailu on vain päämäärätöntä nautintoa. Runokirjojen ohi mennessään voi pysähtyä vain minuutiksi tai pariksi ja lukea yhden satunnaisen säkeen. Runoissa on iso määrä viisautta ja tunnetta.

Rakastan kirjaston hajua ja ääniä. Sitä, että jotkut kirjat haisevat jo ummehtuneelta. Niillä on takanaan satoja jopa tuhansia lukijoita ja satoja piipahduksia suomalaisissa kodeissa. Rakastan sitä, kun ihmiset yrittävät kuiskailla etteivät häiritsisi muita kirjaston asiakkaita.

Nykyään olen tottunut myös tietokoneen napsuttelun ääneen mikä on vallannut tilaa kirjastojen äänimaailmasta. Painotan sanaa tottunut. Kirjastoon saapuneet tietokoneet tekivät ison rypyn rakkautteemme viedessään kirjojen takakansista muovitaskut joihin manuaalinen lainakortti sujautettiin ja vaatien minua unohtamaan muistini syövereihin iskostuneen vanhan kirjastokorttini numeron. Vähitellen olen tottunut tietoteknistyvään kirjastoon kuin kumppanin ärsyttävään tapaan, joka muuttuu arkipäiväisen tutuksi pitkässä parisuhteessa.

Lukeminen on minulle tärkeää. Äitini luki minulle lapsena paljon. Opittuani lukemaan, aloin itse ahmia läpi kirjoja toidensa perään. Kaikkea heppakirjoista elämänkertoihin. Lapsuuden ja nuoruuden tärkeimpiä juttuja olivat kuitenkin ne perinteiset ikäluokkani helmet; Neiti etsivät, Tuija Lehtisen Mirkka -kirjat, Pieni talo preerialla -sarja ja Anne Frankin päiväkirja.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja kavereilta salaa luin jo teininä historiallisia romaaneja, sotahistoriaa sekä elämänkertoja. Epätyypillistä teinitytön lukemistoa, jota en kehdannut muille paljastaa. Lukeminen on jatkunut tärkeänä osana elämää myös nyt aikuisena. Se on pakoa arjesta ja yksi isoimmista mielenrauhaa tukevista elementeistä. Valitettavasti lukemiseen ei ole käytettävissä enää niin paljoa aikaa kuin haluaisin. Kahlaan silti läpi kymmeniä opuksia vuosittain.

Saadessani itse lapsia, aloin lukemaan myös heille. Nyt he lukevat jo itse. Esikoinen lukee paljon. Kuopus hieman vähemmän, mutta intohimoisesti sopivan kirjan sattuessa eteen. Vanhempi tyttäreni hymähteli ja naurahteli paljon puhuvasti oman lapsuuteni suosikkisankarittarelle tarjotessani aarretta hänelle lapsuuteni pyhäinjäännöksenä säilytettyjen aarteiden joukosta. Vein kirjan liki loukkaantuneena pois ja päätin antaa hänen keskittyä jatkossa Pottereihinsa ja Soturikissoihinsa. Itse vaalin kauniina muistona iltoja yhdessä Neiti etsivän kanssa. Olen usein miettinyt lukisinko aikuisena joitakin lapsuudenaikaisten kirjojen suosikeita uudelleen. Mutta mitä jos en enää osaakaan eläytyä tarinaan yhtä täysillä kuin kolmekymmentä vuotta sitten? Entä jos kirjan maailma onkin nyt naurettava? Olen siis todennut joidenkin muistojen olevan kauniita jos ne pitää jatkossakin koskemattomina.

En tiedä paljonko tiedostamattomalla historialla on merkitystä. Asuinpaikkakuntani kirjasto on sijainnut aikoinaan kotitaloni alakerrassa. Perheeni asui yläkertaa ja alakerrassa oli vaihtelevia vuokralaisia mm. kirjasto. Omassa lapsuudessani kirjaston paikalla oli Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen kutomaosasto. Vaikka kirjasto muuttikin pois meiltä jo ennen syntymääni, koen sen olevan osa kotitaloni ja jopa sukumme historiaa. Harmi etten itse ehtinyt kokemaan sitä, että olisin voinut käydä yöpaitasillani illalla paljain varpain hipsuttelemassa vanhemmiltani salaa kirjaston hyllyjen välissä. Ehkä se ei olisi edes onnistunut, mutta se on ihana mielikuva.

(Asiaan täysin kuulumattomana sivujuonteena kerrottakoon, että alun alkaen talomme on ollut osuuskassa. Huvittava yksityiskohta onkin, että äitini vaatehuone sijaitsee nykyisin vanhassa pankkiholvissa.)

Ajattelin joskus, että haluaisin kirjastovirkailijaksi. Sairaalamaailma vei minut kuitenkin mennessään ja hyvä niin. Olen varma, että kirjaston henkilökunnan työssä on paljon ikäviä yksityiskohtia mitkä eivät meille kuluttajille näy. Olisi kamalaa jos ne tylsät rutiinit olisivat haudanneet alleen suuren rakkauteni.

Maailmalla matkustaessa on komeiden kirkkojen lisäksi kiva bongata kirjastoja. Upeita, vanhoja rakennuksia kattoon asti ulottuvine hyllyineen. Kirjastobongareille vinkkinä, että erityisesti pitkän historian omaavien yliopistojen kirjastot ovat paikoin liki kyyneliä aiheuttavan kauniita.

Kaikista eniten tunnesiteitä minulla on, kaikesta huolimatta, oman paikkakuntani kirjastoon. Vaikka se sijaitsee simppelisti kylän monitoimikeskuksessa, näyttää vain virastorakennukselta ja on hyvin tyypillinen maalaispaikkakunnan kirjasto. Minulle se on enemmän. Sieltä olen lainannut ensimmäisen kirjan ikiomalla pahvisella kirjastokortilla, tehnyt koulun jälkeen läksyjä, tunnustanut kirjaston musiikkihuoneessa kaverille olevani ihastunut ja kikattanut ystäväni kanssa niin kovaa, että kirjastontätinä tuolloin toiminut setäni vaimo hiljensi meidät tiukalla kulmien kurtistuksella. Toisella kädellä täti ojensi uusimman Nummelan ponitalli -kirjan lainaan, jonka hän oli kysymättä laittanut minulle varaukseen jotta sain uutuuden ensimmäisenä ahmittavaksi.

Omat lapseni olen kantanut meidän kirjastoon jo ennen kävelemään oppimista. Lainannut aluksi teipillä korjatut luukkukirjat ja vähitellen Koiramäet sekä Uppo-Nallet lasten iltasaduiksi vuorollaan. Kyläläisten kasvot tunnetaan ja varauksessa olevat kirjat nostetaan pyytämättä tiskille odottamaan ennen tiskille astumista. Henkilökunta osaa suositella silmiin katsomalla sopivaa luettavaa lomalle. Tuntevat nähkääs vakiasiakkaiden lainahistorian ja mieltymykset niitä koneelta tarkistamatta.

Nykyisin kirjastot tarjoavat kuntalaisille kirjojen lisäksi monipuolisesti muitakin palveluja, joku voisi sanoa perinteisten kirjojen jäävän kohta jopa sivuosaan. Minä kuulen kaiken sen muun takaa edelleen tutun sivujen kääntämisestä lähtevän rapsahduksen ja lapsen tukahdutetun riemun kiljaisun hänen löytäessään vihdoin uutuuskirjan hyllystä vapaana.

Rakkaus kirjastoon on pysyvää. Heilukoon ja muuttukoon maailma ympärillämme. Minä ja kirjasto olemme erottamattomat.

Liisa

Kuvat: Pixabay

Kommentit

  • Marjaana

    Ihana kirjoitus, kiitos Liisa

    T. Kirjastontäti

     1
  • Mervi P

    Ihanasti kirjoitit. Tuli omat lapsuuden reissut kirjastoon mieleen. Liian vähän tulee käytyä kirjastossa nykyään, vaikka tuleekin hankittua itselle kirjoja omaan hyllyyn. Mikään ei voita oikeaa kirjaa.

     1
    • Liisa

      Kiitos! Olet oikeassa, oikeaa kirjaa ei voita mikään.

       0
  • Nimetön JP

    3353, siis se pahvisen kirjastokortin numero… =)

     0
    • Liisa

      Sinä siis muistat, itse olen nyt jo unohtanut.

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.