VALIKKO
10.2.2019 15:47

Viimeinen alokasviikko

Kuuden viikon alokasaika on mennyt nopeasti. Huomenna – maanantaina – alkaa alokasaikani viimeinen viikko. Sen jälkeen meillä alkaa koulutushaarakausi tai AUK, jotka kestävät 6 viikkoa. Meillä oli viikko sitten valintahaastattelut ja monille tuo päivä oli nimeltään ”haaveet kaatuu” – päivä. Mutta vastapainoksi monille päivä oli myös oikea ilon ja onnen päivä, kun he saivat kuulla pääsevänsä haluamaansa koulutushaaraan. Minä sain myös kuulla, minne itse suuntaan (mitä ilmeisemmin) 18.2 palattuani lomilta.

Näihin viiteen viikkoon on mahtunut kaikenlaista. On ollut raskaita päiviä, kevyempiä päiviä sekä erittäin raskaita päiviä. Ollaan porukalla tsempattu toisiamme, ollaan tiuskittu, nukuttu huonosti, koeteltu rajoja ja mietitty, kuka ihme on niin hullu, että tulee armeijaan vapaaehtoisesti. Sitten jossain vaiheessa pääsee vessaan katsomaan itseään peilistä ja muistaa, että ai niin, tuo tyyppi on niin hullu. Yhdessä tupamme kanssa tätä naureskelimme ensimmäisen kerran silloin, kun ensimmäisen metsässä vietetyn yön jälkeen söimme aamupalan polven korkuisessa lumikinoksessa, puun alla kököttäen. Tai jos tarkkoja ollaan, ei ketään sillä hetkellä naurattanut, mutta nyt tuolle pystyy jo nauramaan.

Joka päivä on tullut vastaan jotakin uutta. Oli kyse sitten sotilaan taidoista, liikunnasta tai yleishyödyllisestä tiedosta koskien itseä. Minulle on ollut positiivista huomata, kuinka sopeutuvainen sitä oikeastaan onkaan. Minulta on moni kysellyt, miten oikein pärjään, kun suurin osa on itseä jopa kymmenen vuotta nuorempia. Ja miten oikein jaksan, kun kouluttajatkin ovat itseäni nuorempia. Siihen on ollut helppo vastata: hyvin kiitos.

Totta kai ikä huoletti minuakin, kun lähdin armeijaan. Mietin, miten minua nuoremmat suhtautuvat ikääni ja minuun ja samalla mietin, miten mitä jaksaisin itseäni nuorempia. Mutta kokemus on ollut positiivinen. Pystyn sopeutumaan yllättävän helposti erilaisten tilanteiden ja ihmisten mukaan, joten ei se ole ollut armeijassakaan ongelma. Jutut ovat hieman erilaisia, mitä siviilissä, mutta niin ne ovat olleet minulle erilaisia niin töissä kuin harrastuspiireissäkin. Tupalaiset – kuten muutkin komppanian jäsenet – ovat ottaneet minut hyvin vastaan. Ja olen ottanut sen kohteliaisuutena, kun minulle on sanottu, ettei minua uskottaisi 29-vuotiaaksi. Yleinen arvaus pyörii 22-23 välillä.

Isoin ongelma itselle näiden viiden viikon aikana on ollut kunto. En henkilökohtaisten syiden takia saanut itseäni treenattua siihen kuntoon, mitä olisin halunnut. Olen aina ollut huonompi kestävyysurheilussa, mitä lihaskunnossa tai nopeita liikkeitä vaativissa lajeissa – kuten vaikka sprinttijuoksu. Joten mm. useamman kilometrin marssit täystaistelevarustuksessa (n. 25kg) ovat itselle haastavia – samoin komppanian yhteiset aamulenkit. On ollut positiivista huomata, kuinka kunto on kuitenkin lähtenyt kasvamaan ja olen koko ajan jaksanut enemmän ja enemmän. Viimeisimmällä pitkällä marssilla oli upea tunne huomata, että pysyin kärjen mukana koko marssin ajan, lukuunottamatta viimeistä kilometriä, jonka aikana putosin jonon hännille.

Ensi viikolla meillä on myös vala. 14.2 alkaen olen tasa-arvoisessa asemassa varusmiespalvelusta käyvien miesten kanssa, mitä tulee asepalveluksen lopettamiseen. Naisten 6vko mietintäaika päättyy tuolloin ja halutessaan lopettaa, täytyy naisten siirtyä miesten tavoin siviilipalvelukseen. Mutta, kuten eräs alikersanttimme on meille marssihuudon opettanut, voidaan tuon mietintäajan päättyminen tiivistää tähän:

” Äiti, äiti etkö sä nää?

Tästä mä tykkään,

tänne mä jään!”

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.