VALIKKO
16.5.2019 11:59

Voiko alokas löytää kodin kassulta?

Porilainen 1/2019 julkaistu kirjoittamani juttu alokasajasta:

Alokasaika on mennyt ohi, mutta se on edelleen kirkkaana mielessä. Muistan sen ensimmäisen päivän, kun odotin junaa asemalla ja katselin ympärilleni yrittäen arvuutella, ketkä kaikki näistä asemalla odottavista nuorista aikuisista olivat lähdössä armeijaan.

Kasarmin alueella oli hirveän sekavaa. En vieläkään ole onnistunut kunnolla piirtämään päähäni, mihin bussimme pysähtyi kasarmialueella. Ainakin kartta, joka meille annettiin osoittamaan oman yksikkömme sijaintia, tuntui vievän minut hirveän sokkelon kautta kilometrin päähän omaan yksikköön.

Yksikössä kaikki olikin sitten uutta. Kun astuit ensimmäisen kerran omaan tupaasi ja näit tulevia tupakavereitasi, ei se hetki kovin helpolla pyyhkiydy mielestä. Olin astunut mukaan siihen maailmaan, jonka moni Suomalainen – varsinkin mies – oli kokenut ja elänyt aikojen saatossa ja tulisi vielä elämään.

Ensimmäisten viikkojen vaatetus. M05 ja ”mosakiiturit”.

Omalla kohdalla armeijan aloittaminen vei pitkän aikaa oman henkilökohtaisen elämän takia. Onneksi kuitenkin tein päätöksen lähteä tavoittelemaan lapsuuden haavettani armeijasta, sillä tiedän, että jälkikäteen minua olisi harmittanut, ettei koskaan tullut lähdettyä. Kun on suvun nuorin ja serkuksissa lähinnä pelkkiä poikia, näin aina, kuinka joku isommista serkuista oli armeijasssa. Myös oma veli kävi armeijan vihreät palaten takaisin vänrikin nappuloiden kanssa. Jo tuolloin minä puhuin vanhemmilleni, että minäkin tahdon armeijaan. Lopullisen sysäyksen lähteä sain lopulta Suomi 100-päivänä, kun olin seuraamassa omassa kotikaupungissani itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Nuoria sotilaita seisoi kaatuneiden hautojen vieressä, hautuumaan poikki kajahti huuto; ”Ase, olalle, vie!” ja kolme hornettia lensi muodostelmassa ihmispaljouden yli. Samana iltana lähdin selvittämään, mitä oikeasti vaatii, että nainen pääsee lähtemään armeijaan.

Oman siviilielämän järjestäminen ja varsinkin lemmikkieläinten hoito vaati ehdottomasti eniten suunnittelua. Sen jälkeen piti itse varata lääkärinaikaa ja tutkia, mitä kaikkia tukia yksinelävän, ennen työssäkäyneen ihmisen oli mahdollista saada. Piti laskea, riittääkö rahat kaikkeen tarpeelliseen vuoden ajaksi, koska kyllähän sitä lähdettäisiin tavoittelemaan koko pakettia, kun päätös astua palvelukseen oli tehty.

Vapaa-ajan viettoa Aliasta pelaten. Hyvä tapa tutustua tupalaisiin!

Itse palvelukseen astuminen taas oli yllättävän helppoa. Vaikka olin tehnyt päätöksen lähteä inttiin 28-vuotiaana ja astuin palvelukseen vain hassua vajaa kahta kuukautta vailla 29, ei minulla suurempia sopeutumisvaikeuksia ole ollut. Totta kai jokaisen sopeutumiseen auttaa jo aiemmin mainitsemani ensimmäinen tupa, joka on se ensimmäinen kosketus siihen, mitä inttielämä oikein on. Itse en olisi voinut toivoa parempaa alokastupaa. Kaikki olivat alusta asti reippain, auttavaisin ja avoimin mielin liikenteessä, joka auttoi meitä ryhmäytymään ja tupana kuroutumaan tiiviisti yhteen. Kaveria aina autettiin ja joskus jopa viimeisellä minuutilla kiskottiin kaverille hiljaa kamoja päälle, että tämä varmasti ehtisi lähteä muiden mukana liikkeelle.

Olen siis hyvin kiitollinen alokastuvalleni, joka antoi minulle vahvan pohjan ja uskoa siihen, että armeijassa tosiaan toimitaan ryhmänä ja kaikkia autetaan. Varsinkin parin ekan viikon jälkeen auttaminen ja kannustaminen olivat yksi tärkeimmistä voimavaroista. Kun viikot alkoivat käydä raskaammiksi ja tuli huomattua, ettei oma keho välttämättä pysykään mukana ihan sitä tahtia, mitä pää tahtoisi, tuntui se aika musertavalta. Tuolloin olisi varmasti ollut helppo pakata kamat ja lähteä kotia, mutta kun tupaan sunnuntai-iltaisin tullessa oli olo, että oli saapunut kotia, ei tuollaista ajatusta tarvinnut edes pyöritellä mielessä.

Alokastupa jää aina mieleen – niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi itsellä tuossa ensimmäisessä mielessä.

Ei inttielämään totuttelu silti ole pelkästään tupahengestä kiinni, vaan myös omasta asenteesta. Vaikka monelle päivittäiset rutiinit – herääminen ja vapaa-aika – on tuttua koulusta ja työelämästä, on se armeijassa silti aina erilaista. Vaikka viikko-ohjelmastakin näkyi suurin piirtein mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, niin aina sekään ei pitänyt paikkaansa tai kertonut yhtään mitään. Taito elää epätietoisuudessa ja joustaa olivat hyödyllisiä ominaisuuksia. Varsinkin, kun heräät aamulla kesken makoisten unien huutoon ja seuraavaksi tajuat tilkitseväsi ikkunoita peittoon patjoilla pilkkopimeässä.

Alokaskauden jälkeen kun valinnat koulutushaaroihin oli tehty ja raskas sipulisäkki oli jollakin kikka kakkosella onnistuttu roudaamaan uuteen yksikköön, oli jälleen huomattava, että eihän sitä osannut oikein mitään. Vaikka sama peruskoulutuskausi oli käyty viereisessä komppaniassa, oli uudessa komppaniassa jälleen aivan erilaiset tavat ja käytännöt toimia. Muisto intin aloittamisesta kävi vahvasti mielesssä kun tajusi, ettei osannut enää edes kaapin teksiä tehdä, kun se oli erilainen verrattuna siihen mihin oli tottunut.

Onnekseni sain kuitenkin huomata, miten uuden yksikön pojat ottivat heti toisesta yksiköstä tulleet siirtolaiset reippaasti vastaan. Sama turvallinen tunne alokasajasta siirtyi seuravaan yksikköön, jossa tuntui olevansa kotona. Apua, neuvoja ja seuraa saisi aina kävelemällä seuraavaan tupaan ja istahtamalla penkille vaikka korttipelin toivossa.

Odotan omalta vuoden palvelusajalta vielä paljon uusia haasteita – ja varmasti jossain vaiheessa lieviä gonahtamisia – mutta iloisin ja luottavaisin mielin otan ne vastaan. Pian sitä ollaan itsekin reservissä puhumassa, kuinka 50:n kilon taisteluvarustuksen kanssa teimme 100:n kilometrin hiihtomarssin kesällä karhujen keskellä ja söimme pelkkiä käpyjä pakista – ja kaikki tämä on silloin enää kasa kultaisia muistoja.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.