VALIKKO
27.7.2017 19:19

Aikaa luomiselle

Katsoin pätkän Huomenta Suomi-ohjelmasta, jossa laulaja Jari Sillanpää kertoi haaveestaan saada oma lapsi. Minua liikutti hänen asialle omistautumisensa. Hän oli pohtinut asiaa selkeästi syvällisesti ja kertoi aiemmin ajatelleensa halun saada lapsi olevan enemmän hänen egonsa tarve itsensä kopioimiseen, mutta vuosien saatossa unelma lapsesta eli edelleen. Ajatustyön myötä Sillanpää oli alkanut kyseenalaistaa omaa osaamistaan isänä. Osaisiko hän sittenkään olla sellainen hyvä isä, kun on luonteeltaankin tarpeen tullen äkkipikainen ja lapsi tarvitsisi myös aikaa? Sillanpään rehellisyys puhutteli ja kosketti minua. Itse en aikoinani juuri pahemmin pohtinut osaamistani vanhempana, luulin, että se tulee automaattisesti samassa paketissa synnytyksen ja vauvan myötä. Olin enemmän keskittynyt siihen pelkoon, että en voisi edes tulla raskaaksi. Siitä kirjoiteltiin siihen aikaan paljon erilaisissa naisten lehdissä ja minuun on elämäni aikana iskostunut taipumus torjua itseltäni haluamani asiat.

Oman kokemukseni mukaan meidän pitäisi puhua laajemmaltikin paljon enemmän siitä, kuinka me itse sovellumme vanhemmiksi ja millaisen ympäristön luomme lapsillemme kasvaa. Millaiset minun vuorovaikutustaitoni ovat, kuinka hyvin kestän stressiä? Onko minulla hyväntahtoisuutta vai koenko kaiken uhkaksi? Lapsi omassa puhtaudessaan ja aitoudessaan tulee varmasti haastamaan kaiken minussa ja siksi oman itsen totuudenmukainen tarkastelu ennen vanhemmaksi tuloa voisi olla paikallaan, vaikka ihan neuvolan palveluissa. Facebookissa on kiertänyt kaunis kuva kukasta tekstillä: ”Jos kukka voi huonosti, ei kukaan käy korjaamaan kukkaa, vaan sille annetaan vettä tai lisätään lannoitusta sitä ympäröivään maahan.” Mutta miten me toimimmekaan lapsiemme kohdalla? Syyttävä sormi osoittaa satuttavan usein pientä oireilijaa ja muutosta haetaan yksilön käytöksestä, usein katsomatta juurikaan laajempaa kuvaa, jossa voitaisiin nähdä esimerkiksi lapsen turvattomuus, kannustavan palautteen vähyys, kuulluksi tulemattomuus tai vähäiset mahdollisuudet osoittaa tunteitaan. Meillä haetaan diagnooseja yksilöille, jotta usein markkinatalouden sanelemat vääristymät lasten tai ihmisten elintodellisuudessa voidaan pitää yhteiskunnallisestikin yllä.

Itselläni on ollut seitsemänvuotisen äitiysurani aikana jo satoja paikkoja, joissa olen ymmärtänyt katsoa ensisijaisesti omaa tunnetilaani tai epäjohdonmukaisuuttani sen sijaan, että olisin syyttänyt yksin lastani pieleen menneestä vuorovaikutustilanteesta. Lapsen tehtävä on olla lapsi ja aikuisen tehtävä olisi luoda luottamuksellinen ja ohjaava, virheille sijaa antava yhteys tehtävän suorittamiseen. Lapsen aivojen kehitys ei salli lapsen huolehtia tunnesäätelystään stressaavissa tilanteissa, vaan aikuisen tulisi omata tietoisuustaitoja, joilla auttaa ensin itseään säilyttämään malttinsa ja sen lisäksi tukea lastakin tuntemaan tunteensa niin, että pikkuhiljaa lapsi oppisi elämässä tarvittavaa joustoa käsitellessään itsessään herääviä tunteita. Vaikka kirjoitinkin oppimisestani ylpeänä, että olen osannut katsoa useissa tilanteissa ensin itseäni ja sitten lastani, niin kyllähän vanhemmuus silti haastaa päivittäin oppimaan lisää ja lisää. Ennen epäonnistuminen tavoitteessani pysyä aikuisen roolissa oli itselleni raskas pala kohdata. Niin on nykyisinkin, mutta sen verran olen armoa omaan äitiyteeni osannut lisätä, että sallin itsellenikin virheet matkalla aikuiseksi lasteni rinnalla kasvaessani. Sillä kuinka paljon meillä puhutaan yhteiskunnallisesti perheen arvosta tai siitä millaisia voimavaroja ihan tavallisilla perheillä on työn, harrastusten ja sosiaalisuuspaineiden alla?

Toinen lapsen hankinnassa minua hämmästyttänyt asia on Sillanpäänkin mainitsema aika. Miten käsitys ajasta muuttuukaan, kun saa ensimmäisen nyyttinsä käsivarsilleen ja vastuulleen. Hoidettavaksi ja rakastettavaksi. Aika alkaa kulua siivillä, mutta toisaalta se jumahtaa paikalleen. Yöheräämiset, jatkuva elämän perusasioiden äärellä oleminen ja uudet vastuut pienestä ihmisestä saavat aikakäsityksen muotoutumaan uudeksi. Ajasta tulee samaan aikaan katoavaa ja pysyvää. Aina on nälkä, märkä vaippa tai nukutusaika, mutta siinä samassa näkee lapsen hämmästyttävän nopean kasvun ja ymmärtää miten pienen hetken lapsen kanssa saakaan oikeasti olla symbioosikuplassa, kunnes ulkomaailma alkaa kiinnostaa lasta enemmän. Mikä aika on riittävästi lapsen kanssa oloa? Kuinka paljon itse tarvitsee lapsetonta aikaa, jotta jaksaa taas lapsen kanssa olemisen intensiivisyyttä ja miten näiden kahden olomuodon kanssa on oikeus kipuilla ja miten itselleen jotain vaatia tai sallia? Mikä on lapsen näkökulmasta riittävä aika vanhemman jakamatonta huomiota, missä ajassa välittyy se, että lapsi on rakas ja maailman tärkein asia vanhemmalle? Missä voimavaroissa lapsen päivittäin kohtaa, kuinka aidosti jaksaa lapsen asioista kiinnostua?

Miksi me sitten haluamme lapsia? ”Pyyhkimääään!”

Onko niin, että olemme saaneet itse lapsina niin paljon rakkautta ja huomiota, että haluamme vuorostamme jakaa sitä meitä seuraavalle sukupolvelle? ”En se minä ollut, tuo aloitti.”

Vai onko se ehkä niin, että haluamme antaa rakkautta niin paljon kuin kehostamme lähtee ja keskittyä olemaan totta toiselle olennolle, omalle lapsellemme? ”Äiitiii, nyt on mun vuoro.”

Vai onko se ehkä muistikuva siitä täydellisyydestä, mikä meissä kaikissa on siinä hetkessä, kun tänne maailmaan synnymme? Siinä olotilassa, joka vastasyntyneellä on tämän uinaillessa ehdottomassa rakkaudessa heijastaen sitä myös meihin katseestaan. ”Äiti, sä olet maailman paras äiti, ja tosi kiva äiti!”

Palaamme vanhemmuuden myötä aikuistumisharhojemme jälkeen hetkeksi siihen, mikä tässä elämässä oikeasti kantaa ja on tärkeää. Yhteyteen toinen toiseemme, rakkauden oivaltamiseen, iloon ja nauruun, puhdistavaan raivokohtaukseen ja toimivaan vatsaan. Siihen, että joku toinen elää niin lähellä omaa todellisuutta, että samat pierujutut naurattavat, vaikka perheen ulkopuolisille ne eivät aukene sitten yhtään. Kaipuu siihen tunteeseen, joka vakuuttaa, että minä olen tärkeä, minulla on väliä.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.