VALIKKO
13.9.2017 10:56

Äitiys on myös tylsää

Maailmassa ei ehkä liene yhtään egolle epäkiitollisempaa tai maallisempaa hommaa kuin äidin työ. Raskauden alkuvaiheista alkaen oman ihmisyyden rajallisuus alkaa hahmottua, ja siitä se sitten piirtyy vahvemmaksi käsi kädessä lapsen kasvun myötä. Aina on jokin lokero, johon tulee tunkea itseään, vaikka koko sielu huutaa vastaan. Äänekkäimmille sieluille yhteiskuntamme on neroudessaan keksinyt erilaisia diagnooseja, jotka sitten helpottavat tuon sopeutumattomuuden kanssa elämistä. Ei väliä mikä lokero, kunhan oman lokeronsa löytää ja ulkopuolelta ohjeet lokerossa pärjäämiseen.

Olemme kuopukseni kanssa lojuneet nyt kolmatta päivää. Maksimoineet tylsyyttä. Tai siltä se minusta tuntuu. Minun sisäinen tunnetilani on ihan yhtä harmaa kuin tämänhetkinen syksyinen ilmakin ulkona. Mutta pieni tyttöni on ottanut äidin tylsistymisen ja sohvalla lojumisen tärkeänä vastaan. Hän käy vähän väliä juttelemassa pieniä juttujaan. Poistuu sitten leikkimään ja tulee pohtimaan hetken päästä jotain asiaa, tai kertoo mitä hämmästyttävää hänen leikissään onkaan taas tapahtunut. Välillä hän vain möngertää kylkeeni peiton alle ja hipeltää varpaillaan kehoani. Ottaa pienillä käsillään tiukan otteen kaulani ympäriltä ja painaa poskensa kaikilla voimillaan omaani vasten. Hän välittää koko kehollaan, että on olemassa minua varten, vaikka elääkin omaa maailmaansa.

Äitiys on hidasta. Tai niin ainakin luulen. Raskausajasta ei varmaankaan ihan vain sattumoisin puhuta odottamisena. Siinä odotetaan uutta elämää syntyväksi. Sitten, kun uusi elämä syntyy, odotus vain jatkuu. Odotetaan ensimmäistä hammasta, kakkaa pottaan, kävelemään oppimista, päivähoidon alkua, ensimmäistä kouluvuotta. Odottamisesta tulee vakiintunut olotila olemisen sijaan.

Äitiys on kauneinta mitä elämä on minulle antanut. Äitiys on myös vaikeinta mitä elämä on minulle antanut. En missään tehtävässä ole kokenut olevani niin sidottu kuin äitinä. Kaikissa muissa, jopa parisuhteessa on aina takaportti, josta kiepsahtaa ja todeta, että ei vaiskaan. Äitiys, kuten minä sen ymmärrän, ei ole tällaista takaporttia jättänyt. Se on katsottava loppuun, sitä kantaa sisällään aina. Sen merkityksen ymmärtää lapsensa katseesta, ja sen katseen voimasta haluaa olla tehtävässään hyvä. Mutta miten ihmeessä olla hyvä äiti? Millä mittareilla sitä mitataan? Miten se istutetaan tulosvelvoitteiseen näkyvyyteen perustuvaan yhteiskuntaan?

Minun sisältäni tuleva vastaus on, että ei mitenkään. Äitiys ei ole tästä maailmasta, vaan äitiys tulee siitä maailmasta, josta vastasyntynyt lapsikin. Äitiys on rakkautta ja meidän tehtävämme olisi juuri tässä ajassa kuoria sen rakkauden ilmentymisen ympäriltä kaikki yhteiskuntamme asettamat rajoitteet pois. Minun käsitykseni mukaan tehtävän oivallus alkaisi siitä, että ymmärtäisimme mitä on olla lapsi, ja miten se eroaa aikuisuudesta. Siitä on ollut puhetta kautta aikojen, mutta käsitykseni mukaan se ei vielä kovin hyvin näy esimerkiksi juuri yhteiskuntarakenteessamme. Kuinka hyvin vanhempien jaksamista tuetaan perheissä, kuinka hyvin tuettua on lapsensa kotihoitaminen, miten paljon panostetaan päivähoitoon, kuinka on sijoitettu kouluissa aikuisresursseihin, kuinka hyvässä hengessä lapsia kasvatetaan yhteiskuntamme tukipilareiksi? Miten hyvin ymmärretään mitä ihmisen lapsi oikeasti tarvitsee kasvaakseen hyväntahtoiseksi aikuiseksi? Tiedämmekö me edes mitä on olla hyväntahtoinen aikuinen, vai tähtäämmekö kasvattamaan pelkästään pärjääjiä kovaan maailmaan? Uskommeko enää lainkaan ihmisyyden hyvyyteen tai yhteiskunnan inhimillisyyteen?

Äitiydessä tarvitaan piirteitä, jotka eivät ole egokeskeisen ihmisen valttikortteja. Äitiys on luottamista ja uskomista, pysähtymistä elämään. Äitiys on omien tarpeiden syrjään laittamista jonkun toisen hyvän edessä. Äitiys on sen oivaltamista, että näin tehdessään hoitaa myös itseään. Äitiys on elämän lahjan vastaanottamista, vaalimista ja sitten irtipäästämistä. Ei ole kovinkaan trendikästä luottaa elämään ja sen kantavuuteen. Ei ole yhteiskunnallisesti suotavaa tehdä omaan elämään sopivia ratkaisuja. Ei ole mediaseksikästä uskoa hyvään ja asettua hiljaisuuteen, omaan kotiin olemaan läsnä omalle maailmaan avautuvalle lapselleen. Elämä on kaiken järjen mukaan kaikkialla muualla kuin omassa kodissa, mutta sydän hiljaisuudessaan kutsuu pysähtymään arkeen, sinne missä on ne ihmiset, jotka jokaisen yksilön elämässä ovat tärkeimpiä, niitä joiden vuoksi tätä elämää itsensä ohella elää. Markkinataloudellakin on sanansa sanottavanaan tästä. Mutta niin, onko se oikeasti elämän tarkoitus synnyttää elämää ja sitten lahjoittaa se täysin vastaansanomatta jonnekin toisaalle, ilman, että itse pitäisi sitä maailman tärkeimpänä asiana pelkkien sanojen sijaan myös arjessaan ja ajankäytössään?

Tylsyyden tunteminen ei ole helppoa. Sitä pakenee mielellään nopeasti ja kauas. Tylsyys tuo tunteen turhuudesta ja kukapa nyt haluaisi kokea olevansa turha? Tylsyys voimistuu, kuten kaikki tunteet, kun sitä yrittää torjua. Syksyinen tylsyys saattaa saada lisäpontta harmaasta maisemasta ikkunassa. Mutta mitä jos ottaisikin asiakseen olla tylsyydessä, aistia sitä koko voimalla, kohdata sen sisältämän pelon? Mitä sen takaa voikaan löytyä? Mitä itsessä saattaisi tapahtua, jos ottaisi sadetakin ja menisi pihaan seisomaan isoimpaan kuralätäkköön kokemaan harmauden ja kurjuuden niin vahvasti kuin vain osaa? En usko, että seisoisit kovin kauaa happamana. Sadepisaroiden ropina sadetakin hupulla, raikkaus kasvoilla ja saappaiden läiske saisivat sinut aika pian miettimään, mitä tapahtuisi, jos vähän hyppisi. Tai läiskyttäisi saappaalla lätäkön pintaa. Kuinka korkealle lammikon veden saisi nousemaan, jos ottaisi oikein ison loikan reunalta keskelle lätäkköä? Mitä jos tekisi samoin oman äitiytensä kanssa? Millaista se silloin olisi?

Kommentit

  • Jenni

    Tosi hyvin kirjoitit! 🙂 Ja hyvinkin totuudenmukaisesti. Välillä mielikuvituskahvia ryystäessä tulee olo, että voisikohan tässä elämässä jotain tuotteliaampaakin tehdä, mutta heti samassa tajuaa, että se mielikuvituskahvi on juuri se, mitä sun kuuluu tässä hetkessä olla tekemässä 🙂

     0
    • Anna-Stiina Häkkinen

      Kiitos kommentistasi, ja niin kahvitauot ovat hyvin oleellisia suomalaisen ihmisen elämässä! Kippis niille 🙂

       0
  • Nimetön Nimetön

    On ihan parasta maata tylsänä kotona ajoittain! Jokin sinussa taitaa hangoitella pysähtymistä ja itsesi kohtaamista vastaan.

     0
  • Nimetön

    On ihan parasta lojua kotona tylsänä ajoittain! Jokin sinussa taitaa hangoitella pysähtymistä ja itsesi kohtaamista vastaan.

     0
  • teemu heinola

    Oivaltava ja loistava kirjoitus!

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.