VALIKKO
3.11.2017 11:26

Hemmetin siivouspäivä!

Katselin aamulla ikkunasta meidän pihalle. Lumi oli valkaissut maiseman, aurinko paistoi talviselta pakkastaivaalta. Pihassa näytti tavattoman rauhalliselta. Istuin lämpimässä, pehmeällä sohvalla ja huomasin katsovani edessäni avautuvaa maisemaa kuin mielenkiintoisinta televisio-ohjelmaa ikinä. Hiljaisessa pihassa hevoset liikuskelivat tarhassaan, kaukaa kuului teollisuusalueen kohina, mutta meidän pihassa, siinä lepäsi rauha. Painoin pääni ikkunaan kiinni ja huomasin lintuparven lehahtavan silmieni edestä. Heidän poistuttuaan ruudulta, lensi korkealla taivaalla iso musta lintu. Aurinko paistoi pilven takaa muotoillen näkymää koko ajan uudeksi ja mielenkiintoisemmaksi. Tarpeeksi kauan kun hiljaa istuen katselin pihan puita, rakennuksia ja kulkureittejä, huomasin, miten minussa heräsi ilo. Ihan kuin koko pihamme olisi ollut hyväntahtoinen, onnellinen ja tyytyväinen olemiseensa. Ihan kuin kaikki pihassamme olisi ollut juuri niin kuin pitääkin.

Erityisherkkyyden yksi piirre on syvällisyys. Tiedätkö sen ainaisen yhteen laskijan pään sisällä, joka näkee ja kokee yhteyksiä ja pahalla päällä ollessaan etsii virheitä. Muistan kuulleeni tälle aivoteknisen selityksenkin, mutta se oli niin pitkä, että en muista siitä muuta kuin, että tiedon syvällinen prosessointi aivoissa liikkuu monissa eri osa-alueissa ja kytkeytyy herkissä aivoissa hämmästyttävän pienistä virikkeistä täyteen vauhtiin. Tunnustan. Mun mielikuvitus yhdistettynä uteliaisuuteni ja tarinankertojan mieltymykseeni, saa pääni tuottamaan mielikuvia ja yhteyksiä, jotka eivät todellakaan ole aina tästä maailmasta …Juuri koskaan ole tästä maailmasta. Joskus aikaan se oli raskasta, en oikein osannut olla sisäisen maailmani kanssa tässä ulkoisessa maailmassani, joka tuntuu minusta kovin kylmältä ja terävältä, luotaantyöntävältä. Liian asialliselta, jäykältä ja kaavamaiselta. Kaikelle on aina oltava tieteellinen selitys ja silmää räpäyttämättä tieteen kehittyessä vaihdetaan myös selitystä, eikä pohdita lainkaan sitä, miten se todellisuudessa vaikuttaa.

Operaatio hyvä vaimo

Olen keväästä asti päättänyt muuttua hyväksi vaimoksi. Minussa heräsi sellainen ajatus, että se ei voi olla kovin vaikeaa, olla hyvä vaimo minun maailman parhaalle miehelleni. Joo, saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta, meillähän painotetaan nykyään sitä, miten kaikki pitää hyväksyä juuri sellaisena kuin on, eikä toiselta voi vaatia muutosta. Mutta onko se loppujen lopuksi totta? Jos mieheni olisi päättänyt, että minun pitäisi muuttua hyväksi vaimoksi kelvatakseni hänelle, en olisi siihen suostunut. Olisin vetänyt herneen syvälle nenääni ja käynyt vastataisteluun. Ottanut juuri tuon kaikki tai ei mitään -asenteen ja vaatinut oikeutta olla rakastettu juuri sellaisena kuin olen. Mutta tiedätkö mitä? Jos olet itse parisuhteessa, niin oletko huomannut mitkä asiat siellä parisuhteessa oikeasti hankaavat? Jos nyt et ihan ole jotain mutanttia itsellesi puolisoksi hankkinut, niin eikö niin, että parisuhteessa kinaavat aika usein hyvin pienet asiat, sellaiset, joista tehdään sitten täysin vakiintuneita ja puolustettavia itsen osia? Kerron hyvin yksinkertaisen esimerkin. Minulla on mieheni mielestä ärsyttävä tapa jättää puukauhat lillumaan lavuaariin. En osaa perustella miksi näin teen, ne vain minun epäjärjestelmällisyydessäni usein jäävät ja unohtuvat. Olemme väitelleet tästä aiheesta kauan. Olen luvannut parantaa tapani usein alun puolustautumisreaktioiden jälkeen. Olen jopa huomannut, että puukauhat todella menevät huonoiksi, kun ne ovat pitkään märkinä. Mutta tämä on useimmiten käymämme keskustelu, jossa koen olevani maailman huonoin vaimo. Naurettavaa, eikö totta? Voisinko siis oikeasti tehdä tälle asialle jotain, jotta minun ei tarvitsisi kokea olevani huono vaimo?

Meillä on iso koti lemmikkeineen ja tuhansine leluineen ja erityisen touhukkaine lapsineen. Elämme ikuisuusremontin keskellä ja se aiheuttaa omat paineensa hyvään taloudenpitoon. Minä olen luonteeltani helposti suurpiirteinen ja saan aikani kulumaan todella hyvin ihan vain vaikka kuuntelemalla ajatuksiani. Minusta on paljon mukavampaa, kehittävämpää ja tarpeellisempaa ottaa kirja käteeni ja lukea, kuin esimerkiksi keksiä tavaroille paikkoja, jotta koti pysyisi siistinä. Mieheni taas on äärimmäisen käytännöllinen ja hänen ajatuksensa kaipaavat siisteyttä ja harmoniaa ympärilleen. Minusta on ihan ok, vaikka tavarat olisivat sikin sokin, ja jos minua käy sotku häiritsemään, siivoilen sitä sen verran, että saan imuroitua ja pestyä lattiat. Sitten olen taas tyytyväinen ja hakeudun kirjani äärelle. Mieheni ei tällaista siivousta noteeraa lainkaan. Hänen mielestään on siistiä vasta sitten, kun oikeasti on siistiä. Silloin, kun tavaroilla on omat paikkansa, joihin ne voi kätevästi käsistään laittaa ilman, että tarvitsee varoa kaapin oven avausta. Hän ei suostu ottamaan imuriakaan käteensä, ennen kuin sillä pääsee koko talon vaivattomasti läpi. Olemme pariskuntana siis käänteinen Viivi ja Wagner. Minä röhkin tyytyväisenä, kunhan saan tarpeeksi halauksia ja mieheni nipottaa arjen sujuvuudesta.

Puukauhagate

Jokin tässä puukauhakeskustelussa sai minut ymmärtämään ihmisenä olemisen monimutkaisuutta asteen syvällisemmin ja sitten taas oivaltamaan, että tämä kaikki on loppujen lopuksi käsittämättömän yksinkertaista. Minulta ei mene kauaa pestä puukauha sen jälkeen, kun olen sitä käyttänyt. Minun pitää vain hetki keskittyä. Tämän keskittymisharjoituksen voimin innostuin sitten ottamaan itseäni niskasta kiinni ja teimme lukujärjestyksen koko perheellemme, jotta saisimme arjen sujumaan vaivattomasti. Tähän mennessä se on ollut sellaista päivä kerrallaan liitoa, joka sopii minun luonteelleni todella hyvin, mutta ei kuitenkaan johda kaipaamaani tavoitteeseen. Herkkyys minussa kaipaa vapautta ja hiljaisuutta. Se kaipaa väljyyttä ja happea. Se kaipaa spontaaniutta ja hetkessä elämistä, suunnan vaihtamista lennossa. Olen vastustanut säännöllisyyttä joka solullani, koska se ei sovi siihen ideaaliin, joka minulla on onnellisesta elämästä. Ja kas kummaa, kun olemme ottaneet lukujärjestyksemme käyttöön, olen saanut kaikkea kaipaamaani arkeen. Olen saanut osallistuvan miehen, siisteydestä kiinnostuneet lapset, aikaa katsella tyhjyyteen, vapautta luoda omia juttujani ja ennen kaikkea äiti minun sisälläni on saanut tilaa olla tyytyväinen. Olen jopa huomannut, että halaukset ja pusut, joita meidän perheen tytöillä on tapana viljellä ympärilleen, ovat löytyneet myös mieheni sanavarastosta ja -käytöskaapista.

Olen varma, että puukauhaepisodeja vielä löytyy parisuhteestani, olemmehan kaksi aivan omanlaista ihmistä elämässä yhteistä kotia, mutta jatkossa osaan ehkä ilmaista itseäni paremmin. Mieheni on kuitenkin kuunnellut minua ja minulle tärkeitä asioita, ehkä minäkin osaan tuoda osani yhteisöömme nimeltään meidän perhe.

Torstai on tätä nykyä meidän koko perheen siivouspäivä. Kävelin eilen mieheni ohitse hänen järjestelemän siivousämpärin kanssa ja huomasin miehen tyytyväisen ilmeen. ”Eikö olekin kätevää, kun siivousvälineet löytyvät yhdestä paikasta? Eikö? Ja jos nyt vastaat ihan itsenäsi, ilman egoasi, niin mitä vastaisit?” Egoni jäi puhisemaan, mutta arvelen, että ehkä tuossa ennen joulua taivun kertomaan miehelleni, että joskus myös hän on oikeassa. Siihen asti nautin pikkutyttömäisestä oikeudestani olla ylikävelty marttyyri ja keskityn ottamaan mieheltäni vastaan paljon egoani yhteistyöhön kannustavia hellyydenosoituksia. Kirjahyllystäni huomaan Tommy Hellstenin kirjankannen kuittaavan taisteluni lauseeseen: ”Saat sen mistä luovut.”

Kommentit

  • Nimetön Nimetön

    Kyllä sinä vielä voit kasvaa henkisesti aikuiseksi ihmiseksi! 🙂 Silloin parisuhteessa ei nakella niskoja. Suukkoja ja halauksia ja kiitosta toisen osapuolen hyvistä ideoista antaa sydämestään ja pitämättä niistä kirjaa, koska kypsien ihmisten kesken ei ole valtataistelua vaan rakkaus virtaa vapaasti.

     0
    • Anna-Stiina Häkkinen

      Kiitos kommentistasi. Ja luottamuksesta tarinaani, minäkin luotan ikuiseen kasvuun. Täytyy tunnustaa, että en ihan saanut kiinni yhtäläisyyttä niskojen nakkelun ja tarinani välillä, mutta ehkä kommenttisi ei siltä osin siihen liittynytkään. Itselleni on tässä parisuhdematkassa ollut merkittävää oivaltaa se, että rakkaus on ja sitä vasten on omaa keskeneräisyyttään ollut mahdollista katsoa ja kerros kerrokselta siinä kasvaa. Hienoa, että sinulla rakkaus on jo virtaavaa, se on varmasti mieletön voimavara 🙂

       0
      • Nimetön Nimetön

        Pikkutyttömäinen marttyyrikäytös on henkistä niskojen nakkelua. Se korjaantuu kyllä, jos oppii arvostamaan puolisoaan.

         3

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.