VALIKKO
15.11.2016 14:02

Hiljaisuuden kauneus ja vaikeus

Olin Aaro Löffin Sinä olet se, jota etsit -illassa ja sain aimo annoksen harjoitusta kuuntelun jalossa taidossa. Se ei ole minulle nimittäin helppoa. Kuunnella ilman, että haluaa muuttaa kuulemaansa. Kuunnella ilman, että osallistuu kuulemaansa. Ihan vain kuunnella. Rehellisimmillään kyse on ehkä oman itsensä tärkeydestä, oman näkemyksensä arvostamisesta. Mutta voiko siinä olla jotain muutakin? Jotain, joka on hyvin olennaista kuuntelussa, jotain mitä kuuluukin tapahtua hetkessä, jossa kuulee toisen?

Olen viime kuukaudet ollut ehkä liiankin kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu kohtaamisissa. Mitä tapahtuu siinä hetkessä, siinä kohdassa, kun minä tulen osaksi sinun tietoisuuttasi, sinä minun ja meidän maailmamme kohtaavat? Mistä on kyse ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Mitä varten se on olemassa? Usein meillä on suhteessa toisiin ihmisiin tietynlaisia ulkoapäin tulevia rooleja. Olemme äitejä, tyttäriä, vanhempia, työntekijöitä, asikaspalvelijoita, ystäviä, omistajia ja niin edelleen. Kun avaudumme vuorovaikutukseen yksittäisestä roolista käsin, on se rajapinta, joka heijastaa kohtaamattomuutta. Jos vanhempana kohtaan lapseni kasvattajan ja auktoriteetin roolista käsin, en pysty kuuntelemaan lapsen käsitystä tilanteesta, koska keskityn olemaan kasvattaja. Joku, jolla on ohjakset käsissä ja tieto takataskussa. Olen roolini vanki ja läsnäolo pakenee hetkestä. Menetän yhteyden sydämeeni ja sen tietoisuuteen. Olen ajatuksissani ja oppimissani rooleissa. Saattaa olla, että sydämeni yhteyttä heikentää pelko siitä, olenko roolini arvoinen.

Missä menee sitten raja kuuntelemaan hiljentymisen ja ääneen jakamisen välillä? Mistä tiedän, onko tarpeeni puhua jonkin peittelyä vai oikeasti olennaista tietoa omasta tietoisuudestani käsin jaettavaksi? Herää kysymys, onko sillä oikeasti merkitystä? Minulla on järkähtämätön usko rakkauteen ja siihen, että kipeinkin tilanne elämässä on tulvillaan rakkautta. Meidän rajoittuneet käsityksemme elämästä ja hallinnantarpeemme asettavat esteitä kyvyllemme ottaa vastaan tuo rakkaus.

Isä Taivas ja henkisyys edustavat minulle näkymätöntä, aineettomuutta. Äiti Maa puolestaan arkea ja käytännönläheisyyttä. Äiti Maa on usko elämään ja rakkauden ylivoimaan. Äiti Maa on usko siihen, että ei ole sellaista kipua, jota emme jaksaisi kantaa. Isä Taivaallakin on teoria tästä, mutta käytäntö toteutetaan ja eletään Äiti Maan sylissä. Isä Taivaan rooli on heijastaa takaisin Äiti Maata ja katsoa sivusta, kestää näkemänsä ja hyväksyä. Olla läsnä ja odottaa vuoroaan. Odottaa vuoroaan, jotta saisi olla osallinen ja näkyvä. Saisi antaa henkensä puhaltaa ja pyyhkiä arvet taistelussa, jossa ei ole voittajia, on vain rakkautta ja vapautta. Vapaus, joka ylittää ihmisjärjen, mutta huutaa silti seuraamaan.

Hiljaisuus on myös joulun taika. Hiljaisuudessa asuu viisaus. Minä tarvitsin kaksi vuotta hiljaisuutta, jotta kuulin sen. Mutta, kun kuulin hiljaisuuden, ymmärsin sen kauneuden ja sen kokoaikaisen läsnäolon. Minä olen elämä Isä Taivaan ja Äiti Maan välissä ja siinä on hyvä olla. Matkalla omaan ihmisyyteeni ja tämän planeetan käsittämättömään kauneuteen. Ihmisyyden kauneus tulee esiin vuorovaikutuksessa, siinä kuinka rehellisesti uskallamme olla omia itsejämme. Mitään muuta annettavaa meillä ei tälle elämälle liene kuin itsemme. Luulen, että kuuntelussakin on kyse tasapainosta, riittävän hyvästä. Sillä sitä kai me vuorovaikutuksella haemme: näkyvyyttä toisessa elävässä. Reaktiota siitä, että minä olen. Hyväksyntää sille, mitä olemme ja heijastusta olemassaolollemme. Emme voi tietää toisen tarpeista tai tarkoitusperistä, mutta voimme olla rehellisiä siinä, mitä hänen tarinansa meissä herättävät. Voidakseni kuulla toisen tarinaa, on minun oltava ensin riittävän tietoinen omastani. Kuulla riittävän etäältä sitä tarinaa, jota itse itsestäni ja elämästäni kerron.

Illan aikana hiljennyttiin hengitysharjoitukseen, jossa sisäänhengityksen jälkeen hengitettiin ulos äänteen kanssa. Erilaiset ihmisäänet soivat äärimmäisen kauniisti toisissaan. En saanut tässä harjoituksessa ääntä kurkustani, mutta pysähdyin kuuntelemaan muiden äänien kauneutta. Se oli pysähdyttävää, en ole aiemmin sellaista kuullut. Mielikuvissani kuljin lämpimään kesäaamuun jonnekin luonnonkauniille vuorelle, jossa ääni kaikui maan muotoja pitkin. Yhtä aikaa harras ja kaunis, mutta samalla äärimmäisen virtaava tunnelma. Minun sisin näkyi siinä energiana, joka ei pysy paikoillaan, ei halua pysähtyä kaavoihin. Yli-innokkaana elämää pursuavana ja janoavana lapsena, tervehdin häntä pitkästä aikaa ilolla.

Olen nyt viikon verran kiemurrellut egoni kanssa siitä, mitä illasta opin. Eilen illalla sain niskalenkin egostani ja sen tarpeesta olla oikeassa. Egoni on aina valmiina kunnon puolustautumiseen. Saatoin antaa sen ilmetä myös Sinä olet se, jota etsit -illassa. Mutta mietittyäni, vatvottuani ja märehdittyäni asiaa kunnolla, ymmärsin että niin, minä olen se puolustautuja, joka nauttii kunnon väittelystä. Minä olen se sanojen käyttäjä, joka nauttii siitä, että sanoja on olemassa. Minä olen se, joka määrittelee sen, kuinka suustani sanoja päästelen. Minä olen se, joka antautuu olemaan läsnä omalla persoonallaan ja päästelee sammakoita suustaan. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä elämä mahdollistaa minulle siihen mahtavan tilaisuuden. Kiitos Aaro Löf ja Ihmisen koulu oivaltavasta illasta!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.