VALIKKO
24.4.2017 14:27

Illuusio vapaudesta

Luin hetki sitten mielipidekirjoituksen, jossa kirjoittaja kertoi, että hevoselle olisi tärkeää järjestää tarhaolot niin, että syntyisi illuusio vapaudesta. Tarhassa tulisi olla vaihteleva maisema, tilaa liikkua, ja aitaus olisi hyvä muotoilla niin, että kulman taakse ei näkisi, ellei kävisi kurkkaamassa. Hevonen on utelias seuraeläin, joka on luotu syömisen ohella myös liikkumaan. Hevonen elää läsnä ja toteuttaa itselleen tarpeellista käytöstä juuri niissä olosuhteissa, jotka sille on suotu.

Jäin miettimään illuusiota vapaudesta. Miten se minun kohdallani tämän hetkisen elämäni tärkeimmässä tehtävässäni äitinä toteutuu? Onko minulla oma illuusioni vapaudesta ja kaipaanko sellaista? Jollain tasolla koen eläväni erityisenkin vapaata elämää. Minulla on perusasiat elämässäni kohdillaan. Minulla on rakkautta ja useimmiten kärsivällisyyttä sen todeksi elämiseen. Koen, että perheenä puhallamme yhteen hiileen, vaikka välistä otammekin yhteen kovemmallakin volyymillä. Meillä on tavoitteita ja meidän perheen jäsenille tilaa perheessämme olla ja näkyä, välillä jopa siis kuulua.

Pienten lasten vanhemmat ovat usein stressaantuneita. Elämässä sattuu ja tapahtuu, eikä levolle jää riittävästi tilaa. Lapset elävät korkeassa energiassa, täynnä elämää, eivätkä anna armoa väsyneille vanhemmilleen, vaan potkivat taukoamatta kohti parempaa läsnäoloa, kohti parempaa hetkeen heräämistä. Ehkä pienten lasten vanhempiin tarttuu helposti myös uuden ihmisen into nauttia elämää isolla lusikalla, kun pienet ihmisemme koskettavat meidän omaa sisäistä lastamme. Sitä, jonka sisällä on pitkä lista asioita, joita ei omassa lapsuudessaan saanut ehkä kuulluksi ja nähdyksi. Oma lapsi herättää muiston elämännälästä, jonka jossain matkansa aikana on haudannut kiven alle liian lapsellisena osana itseään.

Olen saanut elää etuoikeutettua elämää kotiäitinä monta vuotta. Minulla ei ole juurikaan ollut aikatauluja tai kodin ulkopuolisia pakollisia menoja. Olen keskittynyt elämän perusasioihin ja siihen, miten yksitoikkoisia ne välillä osaavatkaan olla. Luulen, että nykyinen elämän hektisyys on osittain myös pelkoa perusasioiden vaatimasta tylsyydestä. Ihminen, varsinkin kasvava lapsi, tarvitsee useamman kerran päivässä ruokaa ja juomaa. Pyykit on pestävä ja kotia siivottava. Vessassa on käytävä, eikä suihkuakaan kovin kauaa kannata vältellä. Äitiyden myötä ruoan laittaminen on saanut kaupassakäynnin ohessa hämmästyttävän ison roolin arkipäivissäni. Yhteen aikaan tunsin, että en tee muuta, kuin pilkon erilaisia aineksia milloin mihinkin ruokaan. Ruoan raaka-aineet ovat peruskeittiössä hyvin samankaltaisia. Vaihtelua päivän ateriaan saa laittamalla perunoiden, porkkanoiden ja lantun sekaan välillä makkaran sijasta nakkia. Eräs ystäväni totesi kotiäidin työn kiteytyvän piirakkaan päivässä. Siitä tulee vähän makeutta arkeen.

Kun katsoo näiden raamien ulkopuolelle ja pysähtyy hetkeksi, huomaa tylsien arkiaskareiden kauneuden. Sen, miten kiukkuun puhkeamaisillaan ollut pieni lapsi tyyntyy keittolautasensa äärellä. Miten töistä palaava aviomies ilahtuu siististä kodista. Sen, miten ihanaa on lähteä yllättäen puhtaissa vaatteissa kauppaan täydentämään jääkaappia, sallien samalla itselleen ihan vain pienen suklaapatukan kassalta. Sekä illan päätteeksi hetken, jolloin lasten hengitys tasaantuu hiljaiseksi uneksi, luoden äärettömän rauhan ympärilleen.

Illuusio vapaudesta lienee parasta vapautta. Jos olisin todella vapaa menemään aina oman tunteeni mukaan, jäisi minulta ehkä jotain kokematta. Kun kuulee viidennensadan kerran päivässä huudon: ”äitiiii!” saattaa joskus huokaista syvään ja ajatella, että mitä nyt taas. Yleensä asia itse ei ole mikään kovin suuri, mutta tunne sitäkin voimakkaampi. Ihan samalla tavalla, kuin väsyneen vanhemman omassakin mielessä. Lapset ovat mielettömiä elämänymmärtäjiä ja vanhemmuus on todellinen aitiopaikka oppia itsestään asioita, joita on oman kasvuympäristönsä paineissa itseltään piilottanut. Illuusio vapaudesta liittynee minun äitiydessäni mahdollisuuteen kasvaa aikuiseksi ja nähdä vastuunsa itse luomistaan elämistä. Aina se ei tunnu vapaudelta, välillä se on vankila. Aina ei olisi voimavaroja katsoa läsnäolevaa hetkeä omista haavoistaan huolimatta. Siitä huolimatta joka kerta, kun sen tekee, hoitaa samalla myös omaa sisäistä lastaan, sallien itselleenkin myötätuntoa, ymmärrystä ja sijaa olla lapsi. Lapsen vapaus lienee mahdollisuudessa tehdä virheitä, oppia ja jatkaa matkaa. Oikeudessa ilmaista tunteitaan ja saada niille ymmärtävät rajat. Mahdollisuudessa kysyä ja saada vastaus. Illuusiossa siitä, että mikä tahansa on elämässä mahdollista. Vapaus itsessään lienee kuitenkin jotain sellaista, jonka vain itse voi itselleen suoda raameistaan huolimatta ja juuri niiden vuoksi.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.