VALIKKO
12.10.2017 11:06

Jumalanpelko

Viime yönä valvoskelin pitkän tovin kuopukseni käytyä lähes jokaöisellä vaellusretkellään. Retkellä, joka päättyy aina käskyyn: ”Äiti, peittelemään!” Joskus peitto tosin on jo ihan hyvin päällä, mutta peittelyä tärkeämpää rituaalissa lienevätkin pusut ja halit, jotka siinä samalla vaihdetaan. Lapseni voisi ehkä siis huutaa vain ”tule pitämään mua hyvänä”, mutta en nähtävästi ole vielä osannut näin suoraa hellyydentarpeenilmaisua opettaa, mallintaa. Peitto on hyvä siirtokohde. Ja näitä vastaaviahan meillä on maailma täynnä. Nurinkurisia käytösmalleja ja ristiriitaista viestintää.

Siinä valvoessani kävin miettimään jumalanpelkoa, sitä, mitä se minulle tarkoittaa. Ensimmäiseksi tuli mieleeni se, kuinka jumalanpelko saa meidät ihmiset käyttäytymään hassusti. Luomme sääntöjä, joiden uskomme olevan jumalan tahto ja sitten parhaamme mukaan pyrimme niitä noudattamaan. Päässämme on jatkuva moraalinvartija kertomassa, kuinka tässä olisi oikein toimia ja se vartija on aika nopea. Jollain tapaa se ehtii aina etukäteen analysoida sen, mikä itsestä tuntuisi oikealta tavalta ja käy sitten esittämään heti vastaista. Tälle äänelle on monia eri nimiä, mutta en usko, että niillä nimillä on suurempaa merkitystä. Tärkeämpää ehkä olisi osata kuunnella tätä ääntä. Uskaltaa alistua sen kanssa hyväntahtoiseen vuorovaikutukseen, kysyä mitkä sen tämänkertaiset todelliset tarkoitusperät ovatkaan.

Mitä jos ei olisikaan jumalaa, joka tuomitsee minut käytökseni perusteella? Mitä jos ei olisikaan jumalaa, joka palkitsee minut hyvistä suorituksistani? Eikö olisi paljon pelottavampaa se, että jotain ei olisi, kuin se, että olisi tehnyt jotain väärin? Pimeässä huoneessa minua lohdutti suunnattomasti ajatus siitä, että Jumala on. Minun ei tarvitse jumaluutta etsiä tai sitä ansaita, se vain on. Jos pystyisin itsessäni pitämään yllä käsityksen siitä, että Jumala on koko tätä maailmaa varten ja tämä koko maailma Jumalaa varten, niin miten se vaikuttaisi tapaani olla ihminen? Miten näkisin ihmisyyteni, jos minun ei tarvitsisi olla muuta kuin ihminen, ei tavoitella mitään isompaa, mutta ei pienempääkään. Jos minun vihani olisi vain vihaa, ja iloni iloa, niin kuin ne meille ihmisille on annettu. Niitä ei tarvitsisi ansaita, tai perustella, ne vain virtaisivat lävitseni ja ymmärrykseni olisi jossain pysyvämmässä. Mitä jos luopuisin taistelemasta sitä vastaan, että olen ihminen?

Vuorovaikutus on minun mielenkiintoni kohde. Mitä tapahtuu siinä välissä, kun kaksi ihmistä kohtaavat, mitkä asiat vaikuttavat siihen millainen kokemuksesta syntyy. Kuinka paljon itseään kohtaamisessa suojaa, kuinka paljon työntää toista pois, pitää etäällä. Mistä syntyy luottamus joidenkin ihmisten välillä kuin napista ja miksi toisten ihmisten lähellä huomaa olevansa kuin tulisilla hiilillä? Erilaisilla rooleilla on ollut itselleni paljon merkitystä. Vastavalmistuneena ensimmäisessä virallisessa työroolissani sosiaalitoimistossa näiden roolien merkitys tuli vasten kasvojani kuin märkä rätti. Mikä minä olin sanomaan kenenkään muun elämästä mitään, asettamaan rajoja toisen kokemukselle, pysymään omassa voimassani ja silittämään asiakasta lakipykälillä kaiken surun ja harmin keskellä, joita sosiaalitoimiston seinien sisällä väistämättä saa kohdata. Usein koin tilanteen suurena näytelmänä, joka syntyi, kun tapasi ihmisiä tällaisen suojaverhon takaa, oman ihmisyytensä kätkien. Niissä kohtaamisissa, joissa uskalsin ottaa roolini tuoman vastuun, raamit, ja asettaa hetkeksi roolini ja asiakkaan kohtaamisen väliin ymmärrystä sekä itseäni, että toista kohtaan, sain yhteyden, joka kantoi eteenpäin. Eheytti niin sossun tätiä, kuin toivoakseni ja palautteesta päätellen myös asiakasta. Sitten oli niitä asiakkaita, jotka saivat minussa heräämään pelkän pelon ja pelosta käsin ei yhteyden luominen ainakaan minulta siihen aikaan luonnistunut, syntyi vain tarve selvitä hengissä, päästä pois tilanteesta. Vuorovaikutukseen liittyy paljon valtaa, miten sinä sitä valtaa käytät?

Jos uskoisin siihen, että Jumalan peitto on meidän kaikkien päällä, niin uskaltaisinko luottaa sen lämpöön, vaikka kanssakulkijoiden kesken nahistelisimmekin peittelytavasta? Entä millaisen palan peitosta uskaltaisin itselleni toivoa? Ymmärtäisinkö rakkauteni määrän, jos peitto ei olisikaan tasavärinen, vaan siinä olisi hämmästyttävä kirjo erilaisia tilkkuja, kaikissa mahdollisissa sävyissä liekehtien? Uskaltaisinko luottaa siihen, että osaan kaikkia niitä värejä elämässäni rehellisesti käyttää, niissä virrata ja että ne ovat todellakin myös juuri minua varten luodut?

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.