VALIKKO
29.2.2016 16:06

Kaikki tunteet sallittuja – vai onko?

"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"

Suomalainen kulttuuri sananlaskuineen kaventaa tunteiden kirjoa. Vai mitä olet mieltä? ”Itku pitkästä ilosta.” ”Mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.” ”Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa.” Kaikissa tähdätään vakavuuteen, tunteen peittelyyn ja varovaisuuteen. Tunteiden ilmaisu on suomalaisessa historiassa ollut häpeällistä. Suomalaisuus on arvostanut kestävyyttä, sisua ja sitkeyttä. Periksinantamattomuutta. Tunteet ovat olleet väheksyttyjä ja järki on se, johan meillä on totuttu uskomaan. Toisaalta tunteet ovat voineet olla myös pelottavia, kun niitä ei ole saanut tuntea, eikä siten niitä ole oppinut myöskään käsittelemään.

Tunteet ovat tärkeä osa minuutta. Tunne on viestintuoja, joka kertoo tärkeää asiaa henkilön omasta persoonallisuudesta käsin. Järjellä voi tunteen hiljentää, mutta miksi sitä pidetään niin välttämättömänä? Uskon, että on ollut aikoja, jolloin normielämässä selviämiseksi ei ole voinut juurikaan tunteilla. Maaseudulla esimerkiksi mennään silloin, kun keli sallii ja huilataan sitten jouluna ja haudassa. Sota-aikana ihmiset ovat venyneet ihmeellisiin suorituksiin. Eikä tuosta ajasta ole niin kovin pitkää aikaa. Lapsia on maassamme kasvatettu periaatteella: ”näkyä saa muttei kuulua”.

Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluu niin positiivisia kuin negatiivisiakin tunteita. Opitut käytöstavat ovat yleensä hallinnassa silloin, kun olemme tasapainossa oman sisimpämme ja ympäristömme kanssa. Stressi muuttaa toimintaamme heti ilmaantuessaan. Eräs malli jaottelee stressikäyttäytymisen pakenemiseen, suunnitteluun, jähmettymiseen tai taisteluun. Usein meillä on yksi tyypillinen tapa toimia stressaantuneena, mutta tavat vaihtelevat tilannekohtaisesti. Jokin asia saa jähmettymään, kun taas toinen ylittää oman ymmärryksen niin, että tarve taisteluun tai puolustautumiseen virittyy. Silloin, kun jokin ympäristössä koskettaa jotain sisimpämme solmukohtaa, olemme joko kasvun edessä tai voimme syyttää ympäristöä.

Elämäni suurin stressi on ollut oman esikoiseni saaminen. Se valtava vastuu ja rakkaus, joka itsessäni heittelehti vauvaa pitäessäni, oli ennen kokematonta. Ehkä olin vastaavanlaista tunnevyöryä kokenut joskus lapsena, ennen kuin opin kätkemään tunteita torjutuksi tulemisen pelossa tai muuten vain epäsopivana käytöksenä. Lapsethan tuntevat suuria tunteita aina väärään aikaan. Oletko huomannut? Juuri, kun on tiukka aikataulu lähteä ulos, alkaa sukanreuna hiertää. Nukkumaan mennessä vireystaso on aivan vääränlainen. Kauppareissulla ilmaistu sydäntä raastava pettymys vasta väärään aikaan raikuukin. Nämä kaikki siis vanhemman näkökulmasta, lapselle itselleen tunteet ovat juuri oikeanaikaisia.

Minä olin hylännyt itsessäni kaikki negatiiviset tunteet. Väistelin ja poistuin paikalta niiden nostaessa päätään sisälläni. En tiennyt mitään sopivaa tapaa niitä käsitellä, joten yritin elää niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Sairastuin kiltteyteen. En voinut pitää omia rajojani, koska olisin joutunut siinä tapauksessa turvautumaan noihin negatiivisiksi luokittelemiini tunteisiin, kuten suuttumukseen, pettymykseen tai vihaan ja jopa tuomaan ne julki. Myöntämään, että niitä on minussa. Tommy Hellsten on sanonut: ”Jos et halua olla kynnysmatto, niin miksi makaat lattialla?” Minä makasin siellä, koska pelkäsin tunteideni näyttämistä, hylätyksi tulemista ja omaa vihaani, jota oli kertynyt sisääni paljon. Sisälläni asui pieni elämää rakastava herkkä tyttö, jota minun piti suojella.

Sitten sain esikoiseni, jolla ei ollut tunteiden pelkoa. Hän tunsi kaikki tunteensa juuri silloin kuin halusi ja juuri niin lujalla tahdonvoimalla, kuin hänestä itsestään oli tarpeen. Minä olin helisemässä. Olin onneksi joskus kuullut, että lapselle pitää sanoittaa tunteita, jotta hän oppii niitä käsittelemään. Siitä tuli minun pelastusrengas, kun sanoitin ensin lapseni tunteita ja sitten aloin sanoittamaan myös omiani. Välillä piti pysähtyä miettimään, mikä tämän tunteen nimi on ja miten hemmetissä sitä käytetään. Pieni temperamenttinen ja herkkä tyttäreni herätti minut kuuntelemaan itseäni.

Kommentit

  • Joanna

    Heippa! Säikähdin vähän aluksi otsikostasi, että onko sanoma päinvastainen, mitä tässä sinulla oli. Mutta hieno henkilökohtainen kasvutarina tunteiden saralla. Se on juurikin niin, että ihan kaikkia tunteita pitää voida ilmaista. Ja aikuisen tehtävä on ottaa lapsen vaikeatkin tunteet vastaan, jotta lapsi oppii, että on hyväksyttävää ilmaista tunteitaan. Tuo mainitsemasi sanoittaminen on hyvä keino tunteiden tunnistamisen ja käsittelemisen avuksi. Tunne on tärkeä viesti, niin kuin ilmaisitkin 🙂 Minullakin on juuri työn alla teksti tunteista, ehkä hieman erilaisesta vinkkelistä, mutta samalla sanomalla.

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.