VALIKKO
4.5.2018 18:35

Kelvoton lusikka

Istuin eräs lauantaiehtoo väsyneenä ja apein mielin perheeni kanssa saunan jälkeisellä jäätelöllä. Jäätelöhetki on perinne omasta lapsuudestani, ehkä myös mieheni lapsuudesta. Se on sellaista perisuomalaista touhua, syödä jäätelöä saunan päälle ja olla puhtaasti onnellinen. Tänään päällimmäisenä tunteenani ei tosin ollut onni, eikä ilo, mutta alavireeni juuri tuossa hetkessä ei vaikuta siihen tosiasiaan, että mikään ei saa minua onnellisemmaksi kuin tällaiset tuikiarkiset hetket omassa kodissani, oman perheeni kanssa.

Mieheni laittoi minulle pienen koperan lusikan jäätelöannokseeni. Vaihdoin sen mitään sanomatta, lähes automaationa toiseen lusikkaan. Mieheni kysyi, etteikö lusikka kelpaa. Vastasin, että ei kelpaa, kun se on liian pieni ja sillä on hankala syödä. Lisäksi minulle tulee lusikasta mieleen aina eräs henkilö, jota en nyt jäätelöllä halunnut muistella. Mieheni totesi myös pitävänsä lusikkaa epäkelpona. Katsoin lusikkaa tarkemmin ja ylitseni hulvahti muisto lapsuudestani, jolloin olen tuota samaista lusikkaa katsellut mummoni kahvipöydässä, lusikan ollessa siihen aikaan mummoni kahvilusikka. Tunsin lohduttoman itkun tulevan jostain hyvin kaukaa. Pieni, kohta viisivuotias tyttäreni tarttui itkuuni omallaan ihan vastaavankokoisella itkullaan. Siinä sitten itkimme pöydän ääressä jäätelöä syöden, loppuperheen hämmästellessä, että mitä täällä tapahtuu.

Kerroin, että sain voimakkaan tunnemuiston, mutta en osaa sitä vielä sanoin kuvailla. Lapseni ei osannut muuta kuin itkeä. Söimme jäätelöt loppuun ja tyttäreni kiipesi syliini jatkamaan itkunsa loppuun. Sopivassa kohdassa hän kertoi, että hänelle tuli muisto ikävästä, siitä, että millaista olisikaan olla pieni vauva. En enää nykyään hämmästele lasteni intuitiivisuutta, enemmän hämmästelen omaa ajoittaista sokeuttani. Kerroin lapselleni tunteneeni ihan samaa ja siinä sitten istuimme sylikkäin ikävissämme.

Lapset lähtivät nukkumaan ja minä hoitamaan iltatallin. Palasin vielä tunnemuistooni, siihen millaista oli elää lapsena täydessä uskossa siihen, että aikuiset hoitavat ja maailma on hyvässä järjestyksessä. Siihen täyteen luottamukseen, että elämä on minua varten, tämä on hauskaa ja mieletön seikkailu ja sitten naurettaisiin ja halailtaisiin. Olisimme olemassa toinen toistamme varten ja meillä olisi hauskaa keskenämme. Että kun tulee pipi, niin siihen puhalletaan ja se paranee. Ihan niin kuin luonto on sen suunnitellut.

Millaista se olikaan lapsena, ennen kuin oppi ymmärtämään, että on myös sellaisia haavoja, jotka eivät paranekaan niin kuin itse toivoisi. Että on myös sellaisia aikuisia, jotka eivät haluakaan olla yhteydessä, nähdä hyvää toisessa. Että on olemassa sellaisia hetkiä, jolloin tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja ja silti pitää valita. Että joskus mieli saa elämästä niin suuren vallan, että kaikki on monimutkaista ja hankalaa ja mikään ei enää tunnu miltään. On vain suuri pelko siitä, että en kelpaa, että en ole minkään arvoinen. Että kaiken lisäksi, kasvun myötä, tuota pelkoa alkaisin vielä toteuttamaan itse. Alkaisin ilon sijasta luoda todellisuuttani arvottomuuden tunteesta käsin.

Mummoni vanha lusikka vei minut syvälle ytimeeni. Se palautti minulle tunteen siitä, miltä tuntuu ylttää juuri pöydän reunan yli ja katsoa, kun aikuiset pysähtyvät syvään huokaisten kahvihetkeen. Vaikka muisto oli vavahduttavan kaunis ja koskettava, toivon jatkossa näkeväni tuon sinänsä ihan kelvollisen lusikan vain lusikkana. Toivon, että en enää käy läpi tai torju kokemaani voimakasta tunnetta, joka tänä iltana kehoni muistista minulle avautui. Oletko sinä huomannut kantavasi mukanasi muistoja, jotka vaikuttavat toimintaasi, vaikka et niitä tehdessäsi olisi hoksannut ajatellakaan?

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.