VALIKKO
16.6.2016 12:40

Tylsyyttä ja itkua

Muistatko miten mukava oli pienenä maata nurmella ja katsella pilviä?

Facebookissa liikkui huumorikuva, jossa lapset totesivat kesäloman alkaneen, hetken riemu ja seuraavaksi harmi siitä, että ei ole mitään tekemistä. Meillä ei vielä kuuden vuoden aikana ole ollut ongelmia siitä, että lapsilla ei olisi mitään tekemistä. Luin nimittäin loistavan ohjeen tuohon ongelmaan esikoiseni ollessa pieni. Kun lapsella ei ole mitään tekemistä, niin silloin pitää vain olla tekemättä mitään. Ei siinä sen kummempaa. Lapsen kitistessä, että ei ole mitään tekemistä, kuuluu aikuisen olla tekemättä asiasta ongelmaa, sillä hetki jolloin ”ei ole mitään tekemistä” on askel luovuuteen, itsensä ilmaisuun. Ensin se voi olla hetken hiljentyminen, sisäänpäin kääntyminen, jonka aikana niin aikuinen kuin lapsikin saa yhteyden omaan sisimpäänsä, sinne minne kiire ei yllä. Meillä tästä yhteydestä menee noin puoli minuuttia ja lapset ovat täydessä puuhassa, milloin leikkien, milloin askarrellen. Toimii, kun ei puutu toisen tylsyyteen liikoja.

Toinen hankaluus, johon vanhempana olen törmännyt, on lapsen itku. Voiko lapsen antaa itkeä? Tai mitä ylipäänsä on itku? Muistan itse olleeni pienenä kova itkemään. Sain kuulla siitä paljon: ”mitä sitä nyt taas poraat” ja niin edelleen. Itkun päälle naamani oli aina laikukas ja silmäni turposivat. Itkua ei voinut peitellä, se loisti naamasta vielä pitkään itkun jälkeenkin. Opin pidättelemään itkua. Nielin sen monet kerrat nolona ja häpeällisenä asiana. Jossain vaiheessa omien lasteni itkut sattuivat minua johonkin syvälle. En ollut kestää niitä lainkaan, ne vaikuttivat voimakkaasti. Luulen, että syynä olivat kaikki ne itkut, jotka vuosien saatossa olin itseeni haudannut.

Yksi ilta olin tehnyt koko päivän piha- ja tallitöitä ja tehtävälista oli loputon. Sitkeästi, jopa ruokatauot unohtaen, halusin saada listani hyvälle mallille ja ajelin lainaruohonleikkurilla pihanurmia kaasu pohjassa, kunnes huomasin ruohonleikkurin ohjauksen olevan ihan hukassa. Tajusin toisen etupyörän tyhjentyneen täysin. Siihen loppui kiire ja yrittäminen. Tilalle tuli suunnaton itsesääli ja turhautuminen siihen, että jopa minäkin tarvitsen apua, vaikka suhteellisen pätevä emäntä olenkin. En osaa paikata rengasta, enkä siten saa tehtävälistaani haluamalleni tolalle suunnitelmieni mukaan. Siinä hetkessä annoin itselleni luvan vain itkeä. Itkin kaikki tuntematta jääneet tunteeni, jotka olivat takkiini piiloon jääneet. Itkin kaksi tuntia alkuun päästyäni. Voi että teki hyvää! Suosittelen lämmöllä. Seuraavana päivänä jatkoin taas tehtävälistaani paljon pienemmällä tunnekuormalla. Kyyneleet puhdistivat. Jatkossa myös lapseni saavat itkeä itkunsa loppuun, enkä enää turhaan käy sitä tyrehdyttämään. Lämmin syli ja aikaa kyynelille virrata. Niin tehdään tasapainoisia ihmisiä, olen siitä kokemani perusteella täysin vakuuttunut.

Nauttikaa kesästä, aikatauluttomuudesta ja tehkää asioita, joihin arkena ei ole aikaa. Tylsistykää ja antakaa tunteiden tuulettua! Olkaa läsnä itsellenne ja toisillenne, se kannattaa.

Julkaistu Wessmanni-paikallislehdessä 15.6.2016

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.