VALIKKO
12.6.2017 14:07

Kuolema keskellä kauneinta kesää

Eläimet ovat minulle suuria läsnäolon ja itserakkauden oppaita. Niille on itsestäänselvää seurata vaistojaan, reagoida niistä käsin ympäristöönsä ja olla aina yhteydessä ensisijaisesti itseensä ja omaan laumaansa. Meillä eletään tällä hetkellä kahden iäkkään lemmikin kanssa luopumisen aikaa. Molemmat ovat 16-vuotiaita ja molemmilla on elinikää rajoittava sairaus.

Lemmikit opettavat meille viimeisenä palveluksenaan kuoleman kohtaamisen, luopumista ja surua, elämän jatkumista menetyksestä huolimatta. Intialainen jesuiittaveli Anthony de Mello on sanonut kutakuinkin seuraavasti: me ihmiset emme sure toisen kuolemaa, vaan jokaisessa lähdössä suremme tietoisuuttamme siitä, että me itsekin kuolemme joku päivä. Elämän rajallisuuden oivaltaminen saa meidät usein kuitenkin pelkäämään ja torjumaan, sen sijaan, että vain tuntisimme. Tunteet ovat energiaa ja niiden virtaaminen saa meidät tuntemaan olevamme elossa kaikilla soluillamme, ja se on tunne, jota oman kokemukseni mukaan kannattaa elämässä tavoitella. Pelkoa maailmassa on jo ihan tarpeeksi, se on jo nähtyä ja so last season. Muistin tänään tämän kaksi vuotta sitten kirjoittamani kolumnin paikallislehteemme ja halusin jakaa sen tässä uudestaan, tämän aiheen ollessa taas ajankohtainen perheessämme, vaikkakin vähän eri näkökulmasta.

 

Keskellä kauneinta kesää, julkaistu 07/15 Laukaa-Konnevesi-lehdessä

”Olin ajatellut kirjoittaa heinäkuussa heinänteosta. Siitä saa muotoiltua niin puhkiromanttista touhua, kun nykyään koneet hoitelevat raskaimman työn ja meidän pelloilla heinää laitetaan seipäälle naisvoimin vain koristetarkoituksessa. Elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin toivoisi. Heinäntekoaikaan liittyy tarina, jonka kertominen tuntuu rehellisemmältä kuvaukselta lapsiperheen arjesta maaseudulla. Kirjoitan siis alkutaipaleestamme lampaiden hoitajina.

Lampaat tulivat meille eräs kesäinen tiistaipäivä. Kolme pientä karitsaa, juuri emoistaan vieroitettuja. Olin sydän sykkyrällä. Äitivaistooni sattui poikasten emosta vieroittaminen. Se taisi kuitenkin olla turha huoli, sillä lampaat olivat tullessaan ihan kaveriporukalla kesäretkelle lähteneen oloisia. Kolmikosta rohkein, Niisku-Neiti, huolehti laumastaan sekä kommunikoinnista meidän uusien ihmisten kanssa. Sylvi ja Helinä-Keiju kurkkivat vähän etäämmältä. Meidän viisivuotiaalla esikoistytöllämme ja Niisku-Neidillä synkkasi heti. Arkojahan lampaat olivat vielä vieraassa ympäristössä, mutta Niisku-Neidin rohkeus sai meidät vakuuttuneiksi, että lampaista ajan oloon tulee meille läheisiä ystäviä ja pystymme heidän kanssaan touhuamaan vaikka mitä.

Lähdin samaisen viikon perjantaina kolmipäiväiseen koulutukseen Vihtiin. Lampaat jäivät aitan taakse märehtimään ja vaikuttivat tyytyväisiltä. Mieheni ja tytöt jäivät kotimiehiksi sekä jatkamaan tuttavuuden tekemistä uusiin ystäviimme. Lauantaina aamupäivästä sain tekstiviestillä kuvan, jossa esikoisemme vähän jännittyneenä silittää Niisku-Neitiä.

Seuraavaksi, koulutuspäivän päätteeksi, huomasin puhelimeni soineen useamman kerran. Soitin takaisin ja kuulin ensimmäiseksi lapsen itkua puhelimesta. Kaikki ei enää ollutkaan hyvin. Lammashakaan oli hyökännyt karkumatkalla ollut koira lammaspaistin toivossa. Niisku-Neiti oli ottanut hyökkäyksen vastaan ja pelastanut ystävänsä. Niisku-Neitiä ei voitu enää pelastaa. Sen kesäretki päättyi eläinlääkärin piikkiin.

Itkin suruni ja harmini lampaan menetyksestä yksinäni Vihdissä. Miksi en osannut huomioida koiran aiheuttamaa vaaraa lampaille? Mieheni oli tehnyt kotona hyvää työtä ollen läsnä pienelle lammasystävänsä menettäneelle tytöllemme. Kaksivuotias kupuksemme oli enimmäkseen vain ihmetellyt, miksi kaikki itkevät? Kun itse maanantaina pääsin tapahtuneesta juttelemaan tyttöjemme kanssa, oli heidän ihmetyksensä saanut jo paljon vastauksia. Kaksivuotiaan tiedonjano tyydyttyi selkeillä ja yksinkertaisilla selostuksilla tapahtuneesta. Viisivuotiaalle asiat ovat jo syvällisempiä ja monitahoisempia. Mitä tapahtuu, kun me kuollaan? Miksi koira puri Niisku-Neitiä? Mitä Niisku-Neidin ruumiille tapahtuu?

Kuoleman kohtaaminen pistää aikuisenkin miettimään elämää. Mikä on tärkeää, kun elämä ei menekään niinkuin olisi toivonut? Mistä pitää kiinni ja mistä ehkä luopua? Miten antaa surulle aikaa tehdä tehtävänsä ja poistua? Surun kohtaaminen ei ole itsestään selvää. Lemmikin kuollessa sen jopa kyseenalaistaa. Voiko lammasta surra, varsinkaan, kun se ei ehtinyt meidän elämässä olla viikkoakaan? Lapset opettavat tässäkin. Esikoisemme suri, antoi anteeksi ja jatkoi eteenpäin. Niisku-Neiti jäi hänen näkymättömäksi lammasystäväksi. Se on mukana muistoissa hyvin merkityksellisenä lampaana. Lapsi ei kuitenkaan takertunut muistoon, vaan otti avosylin uuden lampaan laumamme jäseneksi. Sylvin ja Helinä-Keijun porukkaan tuli kolmanneksi lammas nimeltään Joutsen. Me jatkamme ystävystymistä keskellä kauneinta kesää maaseudulla.”

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.