VALIKKO
16.5.2018 23:01

Moi taas!

”Olet ollut paljon mielessäni. Ehkä noin kymmenen kertaa päivässä. Ajatus sinusta saa minut muistamaan jotain, mitä en ole uskaltanut ajatella juurikaan. Ehkä välillä olen unissani kurkistanut. Siihen muistoon, joka kantaa silloin, kun mikään muu ei kanna. Silloin, kun jokin tunne tai elämäntilanne ottaa valtaansa ja saa itseni uskomaan siihen valheeseen, jota meille täällä hyvänuskoisesti syötetään.

Mitä enemmän sallin itseni muistaa sinua ja läsnäoloasi, sitä voimakkaammaksi käyt. Sinusta tulee ilmiselvä osa koko elämääni elämää ja varsinkin tulevaa. Ihan kuin puuttuva osa olisi kolahtanut takaisin paikalleen ja nauraisi nyt iloisesti sokeudelleni uskoa se olevaksi. Loppuunsa hiotulle kyvylleni torjua se olemisestani, avosylin kammeta jonkin toisen osaksi, jonkun toisen arvaksi. Vaikka juuri tämä arpa onkin minun nimelläni kuitattu, minun kasvoillani kuvitettu.

Olen pitkään inhonnut kevättä. Kasvun aika on ollut mielelleni liian raskasta, olen verhoutunut mieluummin syksyn pimeyteen, lämpimään vilttiin. Ollut piilossa ja paennut jotain, jota en oikein ole ymmärtänyt. Olen pelännyt virhettä, epäonnistumista. Olen paennut vastuutani ja kantanut sitten muiden vastuita. Omani on kaiken muun ohella tuntunut aivan liian suurelta, se on vienyt hengen keuhkoistani ja kuristanut. Se on ollut jotain niin suurta, että se on satuttanut jo pelkällä pimeän yön ajatuksellaan. Silti se on kuljettanut mukanaan, ohjannut lempeästi. Silittänyt, kun esteet ovat olleet kavalia, matka liian mutkikas. Pikku hiljaa kevään kauneus on läpäissyt ymmärrykseni. Askel askeleelta olen uskaltanut oppia luottamaan matkaan, siihen, että keskeneräisyys on pakollista, lopputulos on tarpeeton. Sinä olet hylättynä ja rumasti arvosteltuna seissyt paikallasi ja odottanut tulevasi mukaan otetuksi, osaksi, kaivatuksi, oivalletuksi. Kiitos.

Kevään hento vihreys on parantavaa. Se on kuin kevyt siveltimenheilahdus, joka syvenee syvenemistään täyttäen koko kankaan. Kevät on ihan kuin sinä. Auringonsäde iholla, hiekanjyvä varpaiden alla, lämmin ja tuttu, mutta silti niin nopeasti poissa. Tänään olit mukanani. Muistin sinut auringon paistaessa puun oksille, metsän kahistessa askelien alla, veden juostessa purossaan ja käen kukkuessa iltalauluaan. Muistin sinut, kun katsoin maisemaa ympärilläni, sulkiessani tarhan portin, rapsuttaessani lampaan poskea. Sinua muistaessani tunnen, että jospa kaikki sittenkin on vasta alussa.”

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.