VALIKKO
9.10.2017 14:03

Naisen taivas

Mulla oli tänään pysäyttävä kokemus. Olen pitkään kipuillut oman henkisyyteni kanssa ja koittanut löytää itselleni lokeroa missä minun olisi hyvä ja levollinen olla. Lokeroa, jossa saisin olla minä ja hyväksytty kaikkine ihmisyyteeni liittyvine piirteineni. Olen tehnyt tätä ehkä pienestä pitäen, yrittäen löytää vastakaikua näkemykselleni esimerkiksi Jeesuksesta, josta lapsuudessani kerrottiin monia tarinoita. Erään läheisen sukalaisnaiseni elämän täyttymys eli Jeesuksessa ja hän syttyi miehestä puhuessaan silmin nähden säihkymään. En oikein osannut samaistua hänen onneensa, mutta ilolla katsoin hänen palavaa suhtautumistaan, ehkä samalla vähän harmitellen tuollaisen sydämen palon liittymistä henkilöön, joka oli jo pitemmän aikaa ollut kuolleena. Millaisen rakkaustarinan nainen olisikaan voinut saada aikaiseksi aikalaisensa kanssa?

Olen mieltänyt henkisyyden aina miehiseksi lajiksi, ihan ehkä jo kulttuuriperintönä. Me naiset olemme omaan evankelisluterilaiseen kirkkoommekin päässeet päätekijöiksi vasta viime vuosina ison porun saattelemina. Tähän asti meitä on Raamattuun nojaten kehotettu vaikenemaan seurakunnassa. Ja oman kokemukseni mukaan se käsky elää ihan jokaisen soluni muistossa. Mitä meille sitten on jäänyt seurakuntaelämään, kun sanamme ovat olleet sidotut, vaietetut? Ehkäpä naisen salainen voima, eli tunnekieli. Vaikka suu on pitänytkin pitää supussa, niin tunteiden kautta ihmisiin voi aina vaikuttaa. Varsinkin hyvin miehisessä maailmassa, jossa tunteiden olemassaolo on jopa kielletty, tai ainakin niitä on pyritty kontrolloimaan niin, että lopputuloksena on sodittu oikeassa olon tarpeesta.

Muistatko elokuvan Kreikkalaiset häät?  Siinä kreikkalaismuori kertoo, että mies on perheen pää, mutta nainen on kaula, joka päätä liikuttaa. Näinhän se menee, mutta onko se oikeasti naisen taivas, olla miehensä kaulajänteenä, näennäisesti vallan kahvassa? Olisikohan meistä naisista kuitenkin mukavampi olla itsenäinen pää ja kaula -yhdistelmä itsenäisen miehen pään ja tukevan kaulan rinnalla? Olisiko mukava, että miehen niska kestäisi itsenäisenäkin meidän naiseutemme ja me saisimme kantaa vain oman olemisemme painon harteillamme ja mies kääntäisi päätään juuri sinne, minne haluaisikin ja me vain luottaisimme suunnan olevan meille molemmille juuri sopiva?

Olen luullut, että minun jumalani on jossain maskuliinienergian ja miehisyyden takana. Että jumalayhteyteni aukeaisi, kun olisin vain riittävän vahva, voimakas ja osaisin säännöstellä tunteitani ja olla läsnä. Tänään kohtasin pelkoni ja eihän sieltä löytynytkään miestä, vaan minun ikioma mummoni. Minun mummo, joka nautti, kun sai leipoa sokeripitoista pullaa. Laittoi monen ruokalajin päivällisiä, pesi pyykkiä, vaikka sitten yhden sukan kerrallaan ja hyräili tehdessään. Mummoni eli jumalan kämmenellä ja oli mummo. Nainen. Harjasi ohenevia hiuksiaan ja haaveili hoikasta uumasta. Mummon lempilausahdus oli, että ne, jotka ovat minua pitempiä ovat pitkiä ja jotka ovat lyhyempiä, ovat lyhyitä. Mummo piti sanontansa mukaan itseään normaalina, keskiarvona. Miten mieletöntä itseluottamusta, ja minä uskoin sen. Mummo kontrolloi vakaalla otteellaan ympärillään olevia ihmisiä ja määritteli heidän arvoaan. Hän kontrolloi päivän rytmit, sääti ruoan lämmön ja vaati kiitoksen päälle. Mummo ei muistini mukaan pitänyt paljoa ääntä itsestään, ennemmin tuhisi partaansa, jos näin voi sanoa, mutta hänen säteilynsä kyllä teki selväksi ympäristölle, mitä mieltä hän milloinkin oli. Siinä sitten varovaisesti hiippailtiin ja varottiin vääriä sanoja.

Nyt kun mietin sitä, kuinka vähän kuitenkaan annan itseni olla sellainen nainen, joka sisälläni asuu, niin kohtaan mielessäni nauravan mummon. Mummon, joka istuu pehmeässä tuolissaan kudin kädessä ja on. Mummolla oli tarkka arvojärjestys elämästä mielessään ja hän eli sen mukaan, siihen alistuen, sitä käännellen.

Olen torjunut ja kaivannut mummoani paljon. Olen ajatellut hänen olleen kaiken harmin alku ja juuri, joita lapsena moniäänisessä perheessäni jouduin kohtamaan. Toisaalta koin mummoni olleen ainoa, jolla oli aikaa minulle ja minun olemiselleni. Pidin lapsena kotileikeistä ja mummon vierellä niitä pääsi harjoittelemaan ihan käytännössä. Soittamaan vellikelloa ja tarjoilemaan tärkeänä ruokaa pellolla työskenteleville miehille. Huolehtimaan, että kahvin kanssa on pullaa ja kaikilla hyvä mieli.

Olen itse ollut jo vuosikausia pääsääntöisesti kotiäiti ja toteuttanut mummoltani oppimaani tapaa olla nainen, huomaan, että se ei enää riitä minulle. Minulle ei riitä, että saan laittaa ruokaa, pilkkoa ja silputa tasaiseen tahtiin. Minulle ei riitä, että saan huutaa ikkunasta: ”kahville” ja tuputtaa toisenkin palan mustikkapiirakkaa. Minusta ei ikinä ole pitämään kotia siistinä, kuten mummoni piti, ja pyykkikoriakin huomaan pestä vasta sitten, kun vaatevuori tukkii kulkuväylän.

En kuitenkaan löydä itseäni onnellisena naisena myöskään nykyisen kaltaisesta työelämästä, joka vaatii ja sitoo henkiset ja fyysiset voimavarat hyvinkin totaalisesti. Olen miettinyt siistin ja huolitellun naisen kuvaa, joka esimerkiksi mainoksissa esiintyy ja todennut olevani aika kaukana siitä. Minun naiseuteni ei rakennu juuri oikeanvärisistä rakennekynsistä, aivan ihanista irtoripsistä tai vartaloa puristavista alusvaatteista. Minun naiseuteni ei rakennu kauniista vaatteista tai hillitystä käytöksestä. Minun naiseuteni ei rakennu pärjäämisestä miesten maailmassa tai edes fysiikan ymmärryksestä. Minun naiseuteni rakentuu siitä, että maailmassa on miehiä ja naisia, ja niin on hyvä.

Mietin tänään mummoani ajatellessani, miten paljon olenkaan kuluttanut voimavaroja siihen, että olen yrittänyt löytää itsestäni jonkinlaista tasa-arvon taivasta. Ehkä jopa vähän miehisyyteen nyökkäävää taivasta. Sellaista, jossa olisin mieheni mielestä oiva ja kelvollinen vaimo, johon ei ikinä tulisi luotua kyllästynyttä ja ärtynyttä katsetta, saati ilmaistua pettymystään ääneen. Tänään ensimmäisen kerran annoin itseni ajatella millainen olisi juuri minunlaiseni naisen taivas? En päässyt pohdinnoissani vielä kovin pitkälle. Minun pikkutyttötaivaani on jo aika selkeä. Se on sellainen, jossa aikuiset vetävät yhtä köyttä ja selvittävät riitansa suhteellisen nopeasti. Aikuiset huolehtivat lasten arjen rytmistä ja antavat heidän olla lapsia, huolehtien olosuhteet leikin ja ilon mahtumiselle elämään. Lisäksi minun pikkutyttötaivaaseeni kuuluu eläimiä, joita rakastaa ja joiden kanssa touhuta, mutta ei kantaa vastuuta niiden hyvinvoinnista. Saattaa olla, että olen tässä viimeiset vuodet elänyt todeksi tätä pikkutyttötaivastani, mutta laittanut omaan persoonaani sopien aika paljon vastuuta ilon vastapainoksi.

Aikuisen naisen taivaassani ottaisin vastuuni vastaan luottamuksen tukemana. Luottaisin siihen, että minussa ei ole mitään vikaa, vaan, että minä riitän ja vielä sen lisäksi minun paikkanikin on tässä. Ottaisin sisälläni asuvat roolit rinkiin ja antaisin niiden pyöriä, juuri niin kuin ne haluavatkin. Joskus suustani pääsisi ulos pieni elämästä nautiskeleva huoleton prinsessa, joka provosoituu aivan kaikesta. Seuraavassa hetkessä astuisikin näyttämölle henkinen äiti, joka ymmärtää ja rakastaa kaikkia ja varsinkin juuri sinua, joka olet katseeni kohteena. Tämän luottamuksen ilmapiirin luotuani hyppäisi sisältäni aikuinen nainen, joka kertoisi rajat rakkaudelleen ja sanelisi pelisäännöt kyseenalaistamatta yhtään saako niin tehdä. Kuningatar minussa katsoisi nenän varttaan pitkin, jos pelimerkkejäni yritettäisiin sekoittaa ja jäädyttäisi läsnäolollaan kaiken, mikä väärään suuntaan yrittäisi henkäistä.

Koska mun naiseus on herännyt vasta äitiyden myötä kolkuttelemaan olemassaolostaan, haluaisin myös, että aikuisen naisen taivaassa äitiys nähtäisiin sen oikeassa arvossa myös yhteiskunnan vähän vääristyneessä kuvakulmassa. Jos nainen valitsisi haluavansa olla äiti, sitä myös oikeasti tuettaisiin. Äitiys ja lapselleen omistautuminen ovat yhteiskunnassamme talouden kaatavaa myrkkyä, jota jokaisen kunnon naisen tulisi paeta työelämään ja päiväkoteihin. Juosta sinne, missä isitkin ovat jo vuosikymmeniä uurastaneet perheidensä eteen. Miksi ihmeessä sitä ei arvosteta, että laittaa perheen työn edelle? Miksi ihmeessä se on kunnon kansalaisen käsitteen vastaista? Miksi perheelleen pitäisi antaa vain se, mitä rikkiväsyneenä työpäivän jälkeen sattuu itsestään jäljellä olemaan? Ja miksi silloinkin pitää vielä lähteä kuskaamaan lasta harrastuksiin, jotta yhteiskunnan pyörät pysyisivät pyörimässä? Kenen taivaassa me tällaisessa arjessa oikein elämme?

Kommentit

  • Johanna

    Yhtä tärkeää kuin äitiyden tukeminen olisi isien kuukaudet hoitovapaalla (ja äiti ehkä sillä välin työelämässä). Se vasta onkin edelleen marginaalissa! Jos olisin pienyrittäjä, en palkkaisi lisääntymisikäistä naista siitäkään syystä, että äitiyslomien lisäksi joutuisin maksamaan lasten sairastamiset 10-vuotiaaksi saakka. Se tulisi julmetun kalliiksi.

     0
    • Anna-Stiina Häkkinen

      Kiitos kommentistasi! Niinpä, olet minusta ihan ytimessä. Meidän yhteiskunnassamme on tiukat mallit kuinka tulee elää ja olla, ja kustannustehokkuus on se, joka määrittelee mikä on hyväksyttyä ja tavoiteltua. Hyvinvointiyhteiskunta on kaunis ajatus ja Suomessa, jos missä, ollaan lähellä, mutta onhan tässä vielä tekemistä. Minusta olisi ihanteellista, että molemmat vanhemmat voisivat sitoutua pieneen elämänihmeeseen useammaksi vuodeksi ja panostaa niin paljon kuin haluaa perheen syntymiseen ja sen hoitamiseen ja tämä olisi normaali yhteiskunnallinen ja taloudellisestikin tuettu malli. Mutta tämänhetkinen ymmärrys ihmisyydestä hakee vielä niin paljon ihmisyyden täyttymystä työelämästä, että ymmärrän haaveeni olevan kaukainen todellisuudesta. Silläpä tässä hetkessä opettelen itse äitiyttä ja sen ilmenemismuotoja juuri minun elämässäni.

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.