VALIKKO
11.6.2018 23:58

Olisitko uskonut, minä uskalsin!

”Kello on jo paljon, mutta halusin kertoa sinulle jotain merkityksellistä. Merkityksellistä minulle. Kun katson ikkunasta ulos, näen sinisen taivaan, jota hyväilevät vaaleanpunaiset pilvet. Taivaan, joka on pehmeä ja hellä, kaiken yllä suojana ja kattona. Kattona, jonka alla meidän elämämme tapahtuu. Meidän elämämme, jonka merkitystä olen etsinyt. Itselleni tyypillisesti, olen vienyt etsinnän pitkälle, niin pitkälle, että unohdin minut. Unohdin sen, että ei elämällä ole väliä, jos siinä ei ole minua. Jos minun elämässäni ei ole minua, niin kenen se sitten olisi? Jos sinun elämästäsi puuttuisi sinä, niin kenen elämää silloin eläisit?

Tänään oli kuuma päivä. Aurinko paistoi, välillä sade pisaroi, hetkessä tuuli muutti valon suunnan, säteiden painon. Pieni tyttöni halusi lähteä ratsastamaan. Yhdessä, niin, että en koko ajan päsmäröisi ohjeita hänelle, vaan ratsastaisin hänen rinnallaan, olisin ja keskittyisin omaan hevoseeni, omaan olemiseeni. Päivän lämpö sai hevoset raukeiksi, laiskoiksi, lempeiksi liikkeissään. Kävimme kentällä, kuljimme omia polkujamme, kaarsimme omia uriamme, omaa vauhtiamme. Laukkasin hevosellani, tyttäreni ratsu ei halunnut pitkiä pätkiä ravata. Hän kaipasi vauhtia, mutta oivaltaessaan ristiaskeleet hevosen ohjauksessa, ilahtui niiden keveydestä. Vauhti unohtui, kun löytyi tarkkuutta ja yhteyttä vaativa osaaminen. Hiekkapilvessä ratsastaminen kentällä vei mehut minusta, jäin katselemaan tyttäreni touhuja, hän ei olisi malttanut lopettaa. Ehdotin, että lähdemme loppukävelylle metsään.

Aukaisin kentän portin, lähdin takaisin jakkaran luo, josta pääsen hevoseni selkään. Tyttäreni innostui menemään jo edeltä. Käskin hänet takaisin, ja kerroin, että minä menen hevoseni kanssa edellä ja hän seuraa ratsullaan perässä. Pienen asettelun jälkeen asetuimme jonoon. Hymy tyttäreni kasvoilla oli jännittynyt ja ylpeä. Hänen jokainen solunsa huusi iloa siitä, että hän saa näyttää äidille osaavansa, tietävänsä itse ja pystyvänsä seuraamaan, olemaan osana äidin rakkautta, äidin maailmaa. Hän osaa keskustella ratsunsa kanssa, hänessä on päättäväisyyttä, hänen jalkansa yltävät satulan reunan yli, hän on jo iso tyttö.

Kävelimme kuumassa kesäpäivässä peräkanaa hevostemme heilautellessa laiskasti häntiään kärpästen surratessa. Minä ratsastin edellä, ihailin tytärtäni kantavan hevoseni viisautta ja kauneutta, luotin ja uskoin, että tyttäreni on oikeassa. Hän osaa. Hän osaa ja minä saan kulkea siinä hänen edellään. Kuljemme samaa polkua ja minä luotin, että myös minä osaan, jos tarve vaatisi. Osaisin olla lapseni tukena ja apuna, osaisin kertoa miten tilanteessa toimitaan, mistä rauha löytyisi. Luotin ja tunsin, kuinka lapseni ratsu oli jatkuvasti minussa kiinni, tukeutuen minun luottamukseeni, kuunnellen lapseni ohjausta.

Käännyttyämme matkaltamme kotiin pyysimme hevosiltamme lyhyen ravipätkän. Kehotin tytärtäni nostamaan ravin ensin, itse himmailin ratsuni tahdin nappaamaan perässä tulevan ratsukon omaan vauhtiinsa. Ravi oli reipasta ja vakaata. Hevoset askelsivat kavioillaan pehmeällä peltotiellä ja heidän kehonsa kantoivat meidän kehoja ja lapseni huusi ”Äiti, tämä on ihan mahtavaa ravia!”

Olen löytänyt sinut, olen uskaltanut ottaa sinut syliini ja kuinka kauniina yhteytemme näyttäytyykään tässä hetkessä, tässä kohtaa matkaani. Olet vielä pieni, mutta sinä kasvat koko ajan ja minun voimani on sinun tukenasi. Roolimme vuorottelevat, mutta virtaus vie eteenpäin, se sukeltaa, kelluu, se lepää ja se kasvaa. Se pysyy liikkeessä, sillä uutta luodaan vain vuorovaikutukseen antautumalla, toisemme kohtaamalla. Aivan kuten sininen taivas nyt värillään antaa tilaa vaaleanpunaisten pilvien hehkua omallaan. Ne täydentävät toisiaan ja saavat toisensa hehkumaan voimallisemmin.”

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.