VALIKKO
28.7.2018 12:31

On säitä pidellyt

Meille ostettiin uusi teltta. Perheeni lähti sitä retkelle testaamaan, minun jäädessä kotia huolehtimaan eläimistämme. Minua harmitti, mutta olin tyytyväinen siitä, että pienet tytöt pääsivät seikkailulle. Eilen illalla perhe ja teltta olivat tulleet kotiin ja oli minun vuoroni testata telttaa. Tytöt olivat jo menneet nukkumaan idean saadessani, joten sain vallata koko teltan itselleni. Lähdin omalle telttaretkelleni pimentyneen kuun ja omenapuun alle pihallemme. Ja usko tai älä, minulle tuollaisessa retkessä on retkeä aivan riittämiin.

Koska hyvät ja toimivat varusteet ovat olennainen osa jokaisen harrastuksen nautintoa, oli mieheni panostanut uuden teltan laatuun ja parisuhdetestimme sen pystytykseen, juuri ennen nukkumaanmenoa, oli varsin mutkaton. Perinteisesti jätin kuuntelematta parit ohjeet ja mieheni hermostui koettuaan auktoriteettinsa kyseenalaistettavan omilla ideoillani tai ajatuksillani, mutta teltan kätevyys vei maneeriemme terävimmän kärjen pois, ja ennen kuin minä ehdin harmistua ideastani, oli teltta jo pystytetty. Asetuin telttaan odottamaan illan viilenemistä. Kuuntelin musiikkia ja selasin puhelinta, kuuntelin teltan takaa kuuluvia ääniä ja päivittelin teltan katolla viihtyvän perhosen aikaansaamaa meteliä. Aina välillä kurkkasin teltan ovelta, joko kuu näkyisi pilvien takaa. Ajattelin jännittyneenä, miten tytöt aamulla olisivat harmissaan, kun vain äiti oli saanut nukkua pihalla.

Kesäloma on lopuillaan. Minulla ensimmäinen lähes kymmeneen vuoteen. Aloittaessani pitkästä aikaa säännöllisen työajan tämän vuoden alussa, olin hämmästynyt siitä, miten hienolta keksintö viikonlopusta, vapaa-ajasta tuntuukaan. Mutta saadakseen vapaa-aikaa on ensin luotava sille vastakohta, jokin, jota ei kutsu vapaa-ajaksi. Vuosien saatossa olen opetellut kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti luomista. Olen opetellut elämistä unelmassa ja unelman kantamista eteenpäin. Olen opetellut sisäistämään sen, mitä unelma tarkoittaa, miten tämänhetkinen fyysisyys sitä ilmentää.

Oman kokemukseni mukaan unelmoiminen on helppoa ja siihen kannustetaan. Unelmasta vastuun ottamista ja sen konkretisoimista ei niinkään, ennemmin kysytään jatkuvasti ”oletko varma, oletko ihan varma, uskallatko?”. Kun unelma tuottaa työtä, vastoinkäymisiä tai puhdistaa perusteitaan, tuki on löydettävä alkulähteestään ja pidettävä tietoisuutensa läsnäolossa. En ole ennen omakohtaista kokemusta ikinä kuullutkaan, miten unelman toteutuminen on läsnä juuri tässä hetkessä. Se on käsissä siitä hetkestä alkaen, kun sitä alkaa ajatuksen lisäksi tuntemaan. Omalla kohdallani usko unelmaan on ollut kovilla usein ja tulee olemaankin, mutta olen oppinut näkemään siinä tietyn kaavan. Tietyn syvenevän prosessin, joka vie aina tuntuvammin kohti elävää unelmaa. Unelma, jonka pienenä tyttönä loin, on minulle totta tässä hetkessä. Se on jatkuvaa irti päästämistä ja huokaisua, tätäkö minä oikeasti halusin?

Kuinka paljon joustoa sinun mielestäsi löytyy? 

Olen kysynyt unelmani järkeä viimeiset pari vuotta ja tänä kesänä se on näyttänyt minulle muovattavuutensa, sen, että aikuisilla ihmisillä on tässä maailmassa valtaa, jolla luoda unelmista tikapuut kiivettäväksi ja jatkopalat ostettaviksi. Ostettaviksi tai luotaviksi. Nähtäviksi, huomattaviksi ja oivallettaviksi. Minulle toivo tulee hyvin pienistä asioista. Ihan yhtä pienet asiat saavat minut epätoivoon. Onneksi sisäinen magneettini raivaa aina tiensä epätoivosta toivoon, sillä en millään enää jaksaisi tuhlata elämää epätoivon ilmentämiseen. Olen siellä uinut ihan tarpeeksi, nyt haluan aloittaa päiväni toivolla ja lopettaa kiitokseen. Vaikka ei aina siltä tuntuisi. Kiitän silti.

Minua on hymyilyttänyt tämän kesän helteet. Olen ollut hikinen ja tuskissani ihan kuten monet muutkin, mutta siitä huolimatta minua naurattaa ajatus siitä, miten pieni onkaan mukavuusalue, jolla elämme. Sään, tunteiden ja oikeastaan ihan kaiken suhteen. Tyytyväisyys on millin sadasosan kokoinen alue siinä jossain ohi vilahtamassa. Olen kuullut usein sanottavan, että kesät ennen vanhaan olivat ihan jotain muuta kuin nykyään. Usean kertojan lapsuusmuistoissa kesän kuuluisi olla helteinen, aurinkoinen ja paahteinen, vähintään koko heinäkuun. No nyt on ollut. En ole vielä silti törmännyt onnellisiin ihmisiin, jotka hehkuttaisivat asioiden nyt olevan mallillaan, kun lämpöä riittää ja riittää. Kun kesä lämmittää niin, että siitä riittää tammikuulle asti muisteltavaa.

En voi itsekään väittää olevani helleihminen, mutta minussa herää jokin outo kiitollisuus myös siitä, että ennen miehet ja naiset olivat tällaisilla helteillä heinäpelloilla. Siis täällä maaseudulla ja ainakin kuulemieni tarinoiden mukaan. Tekivät auringon paahtaessa rankkaa ruumiillista työtä ja huolehtivat talven kuukausiksi korsirehua karjalle kuivumaan. Taukohetkillä heittivät maahan varjoon pitkälleen ja joivat ison kulauksen simaa. Luulen, että varjossa lojuessaan, kännykän näytöltä tuskallisesta helteestä varoituksia luettuaan, nykyihminen ei pellolle uskaltautuisi. Muuta kuin hyvin ilmastoidulla Valtralla. Sekin lienee joskus ollut jonkun hikisen ja ehkä jo väsyneen peltomiehen tai -naisen unelma.

 

 

There Is A Garden
words & music by Michael Stillwater
There is a garden, a beautiful garden
There is a garden where we all live.
And everyone of us is a flower here
Everyone of us, it’s perfectly clear
Bringing what we bring, you and I
The gift of our life into this one sky
Here is a garden, a beautiful garden
Here is a garden in which we all live
And every flower and all of the colors
O so much power to share
All of the fragrance, all of the essence
O such a dance to be aware, all of the flowers in the garden
Let me never forget, let me always remember
The beauty that we’re here to share
Let me never forget, let me always remember
All the flowers that are there

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.