VALIKKO
21.11.2017 15:28

Pimeyden suoja

Kun katson ikkunasta aukeavaa maisemaa, näen lumen peittäneen maan. Lunta on vielä sen verran vähän, että ruohomättäät pilkistävät sen seasta, mutta yleisvaikutelma on heti ohuenkin lumikerroksen myötä talvinen. Suojaisa. Miten lumi voikaan peitellä pehmeästi luonnon sen päälle laskeutuessaan ja miten lempeältä tuntuu ajatus siitä, että lumiharson alla maa saa hetken levätä, jaksaakseen taas ensi keväänä aloittaa uuden kasvukauden, uuden kierroksen.

Onko sinun elämässäsi vastaavanlaisia taukopaikkoja? Kaipaatko niitä edes? Oletko ehkä alati liikkeessä pysyvä ja elämästään inspiroituva menijä, vai tarvitsetko välillä hengähdystaukoja? Osaatko ylläpitää tasapainoa levon ja liikkeen välillä, vai huomaatko joskus kulkevasi täysin sielu ja ruumis maitohapoilla? Olin kerran luennolla, jossa elämään luontoyhteydessä erikoistunut eräopas kertoi, miten luonnon valon mukaan eläminen antaa keholle ja mielelle luvan elää luontaista rytmiään. Keinovalossa ympäri vuoden jaksaminen ja meneminen eivät hänen mukaansa olleet mitenkään luonnollista toimintaa, vaikka nykyihmiselle on itsestään selvää lisätä sitten vaikka valohoitoa, jos tuntuu, että ei paukut täyty lyhyen päivän valoisasta hetkestä. Siitähän ei ole kovinkaan kauaa, kun esimerkiksi meidän kotimme tuvassa on kiltisti eletty päivänvalon sanelemaan tahtiin tai sitten laitettu tuohus seinään puhdetöitä valaisemaan.

Pysähdyin yksi päivä lenkillä kuusen viereen kuvaamaan kaunista päivänhetkeä. Jälkeen päin jäin miettimään kuvaa katsoessani kuusen elämää verrattuna omaani. Jokin kuvassa puhutteli minua seuraavasti:

”Joskus hämmästelen tapaasi pelätä piiloutumista. Miksi ajattelet, että se olisi väärin? Tiedätkö, minä nautin tästä ensilumesta, joka oksani peittelee. Otan painavan peitteen vastaan ja taivun sen alle, juuri niinkuin se haluaa. Peite saattaa vääntää minut talven aikana pysyvästi vinoon, mutta ei se silti muuta sitä kuka oikeasti olen. Olen minä myös vähän vinossa. Kuusi ja ylpeä siitä. Tiesitkö, että suojakerrokseen antautumalla olen osa tätä kaikkeutta. Olen ollut niin kauan kuusi, että minusta on välillä hienoa olla kuusi lumen kanssa, tai kuusi vesisateeseen kastuneena. Tai tiedätkö mikä on ihan parasta? Olla kuusi tuulessa ja kokea kestänkö sen, vai antavatko juureni periksi. Siinä todella tuntee elävänsä, olevansa osa virtaa ja neulaset lentelevät. Neulanen, joka tuulen mukaan lähtee, joutikin jo mennä minua kutittamasta, aikamme tuli sillä erää yhdessä täyteen. Kevään tullen tulee esiin yhtä varmasti aurinko, joka sulattaa jääkuoreni. Se taikoo minut esiin kaikessa komeudessani ja antaa minun säteillä vihreyttäni. Sillä sellaisia luonnon ystävät ovat, omia itsejään, jotka jättävät meihin jälkensä olemisellaan, omalla tehtävällään. Vai mitenköhän se teillä ihmisillä olikaan?”

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.