VALIKKO
24.5.2017 23:33

Vanhemmuus on stressitila

Lasten työkalut valtaavat tehokkaimpina päivinä koko talon...

Olen jo pitkään makustellut ajatusta, että vanhemmuus on yhtä stressiä. Se on stressiä siinä, että lapsensa katseessa kohtaa sellaista pyyteetöntä rakkautta, jota ei juurikaan muualla ihmisten katseissa näe. Se on stressiä siinä, että oman lapsensa haluaisi hoitaa niin hyvin kuin pystyy. Sen lisäksi se on stressiä siinä, että korkeat tavoitteet ja ideaalit saavat usein polvilleen ja rähmälleen, kun jo pelkkä tavoite on liian korkea, puhumattakaan kaikista miljoonista liikkuvista tekijöistä, joita siihen matkalla liittyy ja muuttuu. ”Äiitiiii!”

Ihmisen halu lisääntyä on erikoinen. Usein sen kuulee liittyvän siihen, että lapsi jotenkin sinetöi tai todistaa rakkauden määrän parisuhteessa. Aika tehtävä pienelle ihmiselle, jonka pääasiallinen tehtävä lienee kuitenkin kasvaa omaksi itsekseen. Joillain on niin valtava hoivavietti, että he haluavat sitä tyydyttääkseen lapsen. Tällaisessa tilanteessa saattaa joskus saatu lapsi vain torjua aiotun hoivan ja sitten ollaan vähän sivuraiteella jälleen. Joidenkin käsityksen mukaan elämässä kuuluu hankkia koulutus, työpaikka, puoliso ja jälkikasvua. Koska niin kuuluu tehdä, niin sitten niin tehdään. Lapsi syntyy ja se hoidetaan, no big deal. Kotiasioista ei puhuta kodin ulkopuolelle, vaan ne hoidetaan kotona. Lapsi on osa perhettä, toteutettavaa ajatusmallia. Sitten on vielä meitä vahinkoja, yllätyksiä ja muuten vain hyvin itsenäisesti ilmestyvää jälkikasvua. Me laitamme vanhempamme vähän sivuraiteelle, sillä oman kokemukseni mukaan se on täyttä valetta, että aikuiset kasvattaisivat lapsia. Ei se niin mene. Lapset kasvattavat aikuisia. Pahimmillaan huomaamaan, että eihän minussa ole aikuisen selkärankaa sitten tippaakaan.

Olen kuullut, että joillain ihmisillä on ollut kyky järjestää elämänsä vakaaksi ennen lapsen saattamista tähän maailmaan. Niinkuin velaton asunto, mukavat säästöt, järjestelmällinen ajankäyttö, läpipuitu parisuhde, hyvät tunne- ja vuorovaikutustaidot sekä aukoton tukijärjestelmä, jos kuitenkin jostain syystä tehtävästään kaipaisi hetkeksi lepoa. Minulla ei ihan näin vanhemmuus alkanut, mutta olen oppinut. Olen seitsemän vuoden äitiysurani aikana oppinut enemmän ja tehokkaammin kuin mitään ennen sitä. Äitiys on jatkuvaa priorisointia, kalenteriin vilkuilua, ruoka-aikojen vahtimista ja kaikkien palikkojen näpeissä pitämistä silloinkin, kun ne leviävät päivän aikana vähintään sen sata kertaa pitkin kodin yhä edelleen imuroimattomia lattioita. Olen oppinut kärsivällisyyttä, joustavuutta ja tunnetaitoja. Ilman läsnäolohengittelyä olisin päreinä monta kertaa päivässä. Aikalisä suunniteltuun tehtävälistaan on enemmän kuin usein paikallaan. Opettelen tätä kaikkea jatkuvalla syötöllä aamusta iltaan ja laiskanläksyt opiskelen yöllä erilaisiin ääniin, potkuihin tai tarpeisiin herätessäni.

Olen erityisen kiitollinen siitä, että lapseni ovat rakkautta täynnä. Kuopukseni uhkaa suuttuessaan, mikä tapahtuu aina silloin kuin korotan ääntäni liiaksi, muuttaa mummolaan. Se on ärsyttävää. Mutta tarkemmin pohdittuani olen huomannut sen olevan kuitenkin omaa äitiyttäni tukevaa, sillä lapseni ajattelee, että hänen ei ole pakko sietää äidiltään mitä tahansa. Hänellä on elämässään myös muita tärkeitä ihmisiä, jotka korvaavat äidin silloin, kun tämä ilmiselvästi kaipaa korvattavuutta. En ihan tarkasti osaa sanoa, miksi itse aikoinani halusin lapsia, mutta muistelen sen liittyneen tarpeeseeni olla tärkeä, luoda oma perhe, oma yhteisö. Toisaalta, en uskonut ikinä voivani tulla raskaaksi, olinhan ahminut vuosikaudet kaikkia surullisia tarinoita lapsettomuudesta. Yllätys olikin suuri testitikun näytettyä kahta viivaa, mutta sitäkin enemmän minua on yllättänyt tämä koulu, johon vanhemmuus on minut laittanut. Se on tullut minulle peiliksi siihen, kuinka mahdottoman keskeneräinen olenkaan ihmisenä, mutta siinä samassa se on laittanut peliini sellaiset panokset, että ihan ehdottomasti haluan keskeneräisyyteni kanssa työskennellä. Olla kaiken sen rakkauden arvoinen, jota lapseni minulle avosylin tarjoavat. Minulle olisi tärkeää voida todeta muutaman kymmenen vuoden päästä, että ainakin yritin parhaani. Sillä sehän riittää, vai mitä?

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.