VALIKKO
21.10.2019 14:23

Ei mennyt mikään ihan niinkuin luultiin ja toivottiin

2019-10-18 05.01.39 2-01

Keksiessäni otsikkoa tälle postaukselle, alkoi soida päässäni tuo Don Huonojen kappale. Minulla on kumma tapa että pääni alkaa soittaa minulle useinkin kappaleita jotka sopivat sen hetkiseen mielentilaan. Etenkin ne ovat ne jotkut tietyt kohdat lyriikoissa jotka sopivat siihen hetkeen. Olen monesti sanonut, että joskus musiikki puhuu silloin kun et itse löydä sanoja. Joskus on helpointa vaan siteerata kappaletta, sillä lyriikat puhuvat puolestasi.

Olen ollut viikon hiljainen blogin puolella. On tuntunut monesti, että jotain pitäisi sanoa, mutta tekstikenttä ammottaa tyhjyyttään eikä kuviakaan ole. Tai edes pyytää anteeksi sitä etten ole ollut täällä aktiivinen. On tullut jonkinlainen someahdistus. Instagramiin olen sen sijaan jotakin päivitellyt silloin tällöin. Teksti on helppo rajata lyhyeksi ja ytimekkääksi eikä tarvitse niin paljoa miettiä onko kuvia tarpeeksi, sillä useimmiten yksi kuva riittää. Blogin puolella on toisin, ja yleensä tykkään että pitkän tekstin lomassa on useampi kuva, jotta tekstiä on mielekästä lukea. No, tämä teksti nyt on poikkeus, koska minulla ei yksinkertaisesti ole muuta kuin tuo yksi kuva joka jollakin tapaa edes tekstiin sopii. Enkä oikeastaan tiedä tuleeko tästä postauksesta kuinka pitkä, sillä kokonaisuus tulee olemaan puhtaasti tajunnanvirtaa.

Palatakseni someahdistukseen, olen miettinyt enenevissä määrin sitä, kuinka olen esillä somessa. Blogini ei ole koko Suomen mittakaavassa mikään kovin suosittu, mutta kuitenkin jollakin tasolla näkyvillä olevassa blogiportaalissa kirjoittelu on alkanut tuottaa ahdistusta. Ei sillä, ettäkö Bloggerissa muutamallekymmenelle aktiiviselle lukijalle kirjoittelu olisi ollut kivempaa, mutta olen miettinyt enemmän sitä, mitä haluan muille itsestäni kertoa. Jotenkin esillä olo ahdistaa. Tuntuu että aina pitäisi olla jotakin tähdellistä sanottavaa, tai toisaalta myös jotakin mielenkiintoista kerrottavaa arjesta. Jos joku kysyisi minulta mitä olen tehnyt viime aikoina, vastaisin varmaan etten yhtään mitään (jollei syyslomareissua Kolille lasketa). Toisaalta tylsän arjen voisi kääntää blogin puolesta niin että löytäisi siitä jotakin arkisen kaunista kerrottavaa, mutta en tiedä onko arkeni ollut edes kaunista.

En ole ihminen, joka yleensä tykkää valittaa, mutta kun joinakin päivinä saatan viidennen paniikkikohtauksen jälkeen vihdoin saada mielenrauhan, en jaksa enää miettiä mitä kertoisin siitä päivästä blogiin. En jaksa hehkuttaa uusia ihanalta tuoksuvia teen tuoksuisia kynttilöitä jotka löysin Minimanista, enkä jaksa miettiä mitään maailmaamullistavaa aihetta johon ottaisin kantaa.

Ahdistaa, masentaa, pelottaa, turhauttaa ja stressaa.

On hyviäkin päiviä, mutta enemmän niitä kun hautaudun mahdollisimman syvälle kahden peiton alle, puristan kuumaa teekuppia käsieni välissä, koitan hokea itselleni miten hengitetään jotten hyperventiloisi, ja koitan saada epäterävästä näköaistimuksesta selvää, kun en jaksa hakea silmälaseja: sataako tänään kun taivas ovat noin mitäänsanomattoman värinen ja hukkuu vastapäisen talon valkeanharmaaseen seinään. Kaipaan sinistä taivasta. Kaipaan vihreiden kasvien värittämää parveketta, tai edes jotakin väriaistimusta tällaisena visuaalisena ihmisenä. Ulkona alkaa näyttää jo masentavalle, sillä puut ovat pudottaneet oranssit lehtensä ja ne ovat muuttuneet nuhjuisiksi ja harmaiksi asfalttia vasten. Sieltä se tulee, syksyn ja talven välinen vuodenaika, joka ei ole oikeastaan kumpaakaan. Ja lopulta talvi.

Tämä syksy ei mennyt niin kuin suunnittelin tai toivoin. En näe oikeastaan muuta keinoa kuin hyväksyä tilanteen. Se nyt meni niin kuin meni. Katumus tai se että jäin paljosta paitsi, ei nyt oikein auta kun menneeseen ei voi palata. Minulla oli syksyn alussa kovin romantisoitu kuva syksystä. Kun eräänä iltana parvekkeen kaide oli jo niin kylmä että se palelsi käsiä vasten, vaikka ilma ei sinänsä ollut vielä mahdottoman viileä, tiesin syksyn saapuneen. Enää ei tuoksunut kesäyökään. Kirjoitin päiväkirjaani paljon suunnitelmia syksyä varten. Aikoisin kuvata paljon, käydä kävelemässä syksyisellä Rantaraitilla monta kertaa, sovittiin erään kuvailututtavan kanssa että otetaan syksyisiä kuvia blogia varten, polttaisin paljon tuoksukynttilöitä, kiertäisin kaikki tapahtumat, opiskelisin paljon ja niin edelleen.

En varmaan tehnyt niistä puoliakaan. En osaa sanoa minne syksy vaan katosi. Elokuun loppu vaihtui aivan liian nopeasti syyskuuksi, ja juuri kun ehdin totutella ajatukseen että on syyskuu, lipuikin aika jo salakavalasti lokakuuksi ja kohta on jo marraskuukin.

Kolilla kauppoihin oli ilmestynyt jo jouluteetä. Ajattelin että ehkä siellä Pohjois-Karjalassa ollaan vaan ajoissa. Käydessäni kuitenkin vielä eilen pikaisesti hakemassa kaupasta reissun jäljiltä tyhjään jääkaappiin jotakin täytikettä, johon kuului lisäksi paketillinen teetä, huomasin myös lähikaupassa sen saapuneen. Tai oikeastaan menetetyn. Jouluteet olivat sielläkin vallanneet teehyllyn. Oli joulukalentereja ja kaardemummaa ja kanelia ja vaniljaa. Ehkä syksy on kohta ohi. Menetin sen. Talvi saapuu. En kuvannut. En käynyt lenkillä syksyisellä Rantaraitilla. En päivittänyt blogiin syksyisiä postauksia, tai oikeastaan mitään muutakaan.

Tuntuu kamalalle valittaa, mutta vihaan talvea. Vihaan sitä kun lunta sataa viistoon ja lasit huurtuvat lämpötilanvaihteluista, mutta piilolinssejäkään ei voi käyttää kun silmät kuivuvat, on hyytävän kylmä, pimeää, valoa ei riitä kuvaamiseen ja on milloin loskaista ja milloin niin liukasta että näyttää pingviiniltä yrittäessään pysyä pystyssä kulkiessaan ulkona. Ensilumi ei enää saa minua hyppimään ilosta niin kuin lapsena, vaan suorastaan vihlaisee ahdistuksesta sydämessä. Siitä se lähtee. Pitkä, pimeä ajanjakso, jolloin yritän vaan jaksaa kevääseen. Helpottaa että sekin kuitenkin tulee sitten joskus. Lämpö ja hiirenkorvat, värit palaavat luontoon, ihmiset hymyilevät taas kaduilla ja jaksan taas innostua asioista. Olen päättänyt että tämän talven selviän unelmoimalla, kirjoittamalla, upottamalla itseni toiseen todellisuuteen kirjoilla tai ehkä tilaan itselleni jonkun lehden piristykseksi. Ja juon sitä jouluteetä. Se on ehkä helpottavin ajatus, että minä selviän. Tai että oikeasti kaamoksesta voi selvitä. Minä en kuole pimeyteen enkä hyisevän kylmiin päiviin, vaikka siltä tuntuisi.

Koulukin ahdistaa. Tai stressaa. Tai en lopulta tiedä mitä tunteita se herättää. Minun pitäisi, mutten tiedä kykenenkö. Ihmisen pitäisi kyetä selviämään koulusta tai jos ei siitä niin edes töistä. Se on terveen ihmisen merkki, niinkuin Freudkin totesi ja kuten yleensäkin ihmiset tapaavat ajatella.

Kaksi iltaa viikossa. Kaksi tuntia kerrallaan.

Se ei kuulosta pahalta. Ja minä haluaisin jaksaa. Mutta tunnistan itsessäni uupumuksen oireita. Yritän tarttua kirjaan opiskellakseni, mutta tuntuu että aivot ovat niin täynnä informaatiota, tai tunteiden myrskyä, tai jotakin niiden sekoitusta, että sinne ei mahdu tietoa psykologisen tutkimuksen rakentamisesta eikä edes hermoimpulssien etenemisestä aivoissa, vaikka oikeasti rakastan psykologiaa. Rakastan opiskelua. Mutta tuntuu että ensimmäinen kurssikin on liikaa. Oikeastaan ei tarvittaisi muuta kuin se että menen tunneille. Kokeet ovat vapaaehtoisia kun ei arvosanassa ei ole nostettavan varaa. Mutta olen jo päättänyt että jokaisesta aiheesta on tehtävä kattavat muistiinpanot. Otettava enemmän selvää niistä jotka jäivät lukiossa epäselväksi. Olen pahasti jäljessä muistiinpanoissa, ja tiedostan ettei niitä tarvitsisi edes tehdä, mutten kykene hellittämään tai sanomaan itselleni ettei tarvitse.

Ylenpalttisen vaativuuden kanssa on aivan kamala opiskella kun ei mikään riitä. Aina pitäisi enemmän ja kamalinta on se että vaikka muut hokevat että ei tarvitse tehdä niin, en vaan kykene päästämään irti niistä omista ajatuksista että kylläpäs täytyy. Joko valitsen sen että tehdään täysillä tai ei ollenkaan. Oli aika kun kykenin ensimmäiseen, mutta nyt, en vain kykene.

Pohdin mitä teen koulun kanssa, mutta suoraan sanottuna tuntuu aika hävijältä jos nyt päättäisin etten jatkakaan. Tuntuu hölmölle kun hehkutin opiskelua jo ylioppilaskirjotusten uusimiseen saakka, mutta jo ensimmäinen kurssi tuottaa ongelmia. Tuntuu siltä, että olen häviäjä, yhteiskunnan roska. Mutta kun totuus on se ettei minusta ole täällä hyötyä ennenkuin saan itseni kuntoon. Josta herää kysymys, täytyykö oikeasti olla aina hyödyllinen ja aikaansaava, jotta voisi olla tyytyväinen omaan elämäänsä? Eräs minulle kerran totesi että joskus on hyvä antaa aikaa itsellensä, ja mietin usein noita sanoja kun tunnen huonommuutta siitä etten jaksa. Kyse ei ole siitä ettenkö haluaisi, tai ettäkö olisin laiska. En vaan kykene. Ja ehkä silloin sen ajan antaminen on ainoa mitä voin tehdä.

Haluaisin myös päivittää blogia enemmän, ja meidän Kolin matkasta ainakin on tulossa varmasti postausta. Se reissu oli oikeasti tosi kiva, ja juuri sitä mitä kaipasin sillä hetkellä. Vaati kuitenkin taas sopeutumista palata tähän asuntoon, jossa aika tuntuu pysähtyneen ja jonka seinät tuntuvat välillä vankilalta. Pidän kyllä kovasti asunnostani, mutta se tuntuu yhä vuosienkin jälkeen kovin tyhjältä, kuin jotakin puuttuisi. Ehkä se kumpuaa yksinäisyyden kokemuksesta, tai siitä että täällä ei käy juuri koskaan ketään. Rakastan silti niitä harvoja hetkiä kun täällä vierailee joku ja nauru kaikuu kolmenkymmenenkuuden neliön pienehkössä asunnossa humisevan hiljaisuuden sijaan.

En tiedä oliko tekstillä punaista lankaa, ehkei. Tuntui silti kamalan helpottavalta kirjoittaa kaikki nuo sanat. Välillä haluaisin esittää että kaikki olisi hyvin, ja että jaksan ja elämäni on ihanaa ja koulussa menee hyvin, mutta kuitenkin totuuden kertominen on ehkä se helpottavin ratkaisu.

Olen väsynyt, ja kovin uupunut.

Pettynyt siitä että syksy kului, enkä elänyt täysillä vaikka niin toivon. Minähän rakastan syksyä.

Ehkä tulee vielä uusia syksyjä, jos elämä sen suo. Erilaisia. Parempia.

Mutta varmaa on se että jos tämä minun päätöksestäni on kiinni niin minä selviän tämänkin kaamoksen.

Minä selviän.

Kommentit

  • Jenny

    Iso voimahali ja ihan hirveästi tsemppiä kaamosaikaan <3 Älä ota stressiä blogista, se kyllä odottaa täällä ja suurin osa lukijoista varmasti myös. Aina ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta itse ainakin luen mielelläni somesta myös juuri tällaisia tekstejä kuin tämä: rehellisiä ja aitoja kuvauksia arjesta. Yritä suhtautua lempeästi itseesi myös opiskelun osalta. Siitä miten puhut psykologian opiskelusta paistaa se, miten paljon aihe sinua kiinnostaa. Opiskele ja tee muistiinpanoja silloin, kun olet energisimmilläsi ja jos et vain jaksa, siirrä opiskelua jollekin muulle päivälle. Toisaalta pieni opiskeluhetki voi tuoda myös onnistumisen tunteen: opin tänään ainakin asian x 🙂 Joka tapauksessa opiskelit tai et, muista että olet arvokas juuri tuollaisena kuin olet!

     0
    • Enni

      Kiitos kovasti! <3 Nyt olen saanut vähän blogi-intoa takaisin kun omassa elämässä asiat selkiytyvät. Mutta joskus pienet somelomat auttavat kummasti ja sitten vähän somesta taukoa ottaneena voi lähteä taas uusin ispiraatioin tekemään tätä hommaa! Rehelliset ja aidot tekstit ovat mustakin välillä kivaa luettavaa, sillä kenenkään elämä ei aina ole pelkkää iloa ja onnea. Pyrin että jos oma elämäni on kaaoksessa, pidän silloin suosiolla taukoa vaikkapa bloggaamisesta, jotta en jakaisi huonoa fiilistä. Joskus kuitenkin tällaiset rehelliset tekstit on helpottavia myös kirjoittajalle, ja ehkä joku voi niihin samaistua.

      Opiskelut jouduin valitettavasti lopettamaan, mutta se oli varmaan paras päätös tällä hetkellä. Nyt kun päätöksestä on kulunut jonkin verran aikaa, osaa siihen suhtautua jo lempeämmin. Terveys menee aina ykköseksi elämässä ja ehtiihän sinne kouluun vielä myöhemminkin. 🙂

       1
      • Jenny

        Niin totta. Hyvä että kuuntelit itseäsi, uskon että teit oikean päätöksen 🙂 Sulla on varmasti myöhemmin vielä monia tilaisuuksia opiskeluun!

         0
        • Enni

          Mä uskon myös että tämä päätös oli nyt tässä tilanteessa oikea. Kouluun ehtii vielä, olen sitä mieltä että terveys menee kuitenkin aina etusijalle 🙂

           0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.