VALIKKO
30.1.2019 12:34

Kun itsemurha koskettaa – pari sanaa tabusta

Vuonna 2017 itsemurhien määrä oli 824, sitä yrittäneiden määrä noin 10 000-20 000. Luku on hurjan suuri ja minun tekee pahaa sanoa, mutta olen yksi heistä. Itsemurhaa yrittäneistä. Tämä teksti tulee olemaan blogihistoriani henkilökohtaisin teksti, mutta koen että jos voin tällä tekstillä edes yhtä ihmistä auttaa, niin se riittää.

Itsemurhaan ajaudutaan. Itsemurhaan ajatuneen elämässä asiat kasautuvat ja tuntuu ettei niistä ole poispääsyä. Itsemurha tuntuu ratkaisulta sen hetkiseen tilanteeseen. Itsemurha tuntuu läheisen näkökulmasta itsekkäältä vaihtoehdolta, tai oikeastaan se ei ole vaihtoehto ollenkaan, mutta siinä vaiheessa kun ihminen on valmis luopumaan omasta kallisarvoisesta elämästä, ei ole enää kykyä ajatella muuta kuin sitä että oma henkinen tuska on saatava loppumaan. Tottakai se satuttaa läheisiä. Tottakai se jättää ikuiset arvet. Sen itsemurhan tekijä tietää. Mutta se henkinen tuska joka itsemurhaa hautovalla ihmisellä on – se on jotakin niin äärimmäisen suurta ettei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan. Itsemurha ei tarkoita etteikö ihminen välittäisi läheisistään, se vaan on sen hetkinen pakokeino tilanteeseen, johon ei löydetä enää mitään muuta ratkaisua. Joskus itsemurha on vahinko, joskus sitä saatetaan suunnitella kauankin. Silti se satuttaa aina yhtä paljon läheistä, ja jättää ikuiset arvet. Mutta minä tiedän miltä tuntuu ajautua itsemurhaan. Haluan tehdä tämän tekstin itsemurhaa yrittäneen näkökulmasta.

Henkiset sairaudet ovat verrattavissa fyysisiin sairauksiin: henkisissä sarauksissa on henkinen kipu, fyysisissä fyysinen. Omalla kohdallani mikään fyysinen kipu jonka olen elämäni aikana kokenut, ei ole vetänyt vertoja henkiselle kivulle. Ei edes sellainen kipu kun tuntuu että kohta lähtee taju ja kuolen jo pelkästään siihen kipuun. Henkinen kipu on jotakin niin hirveää, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Henkinen kipu tuntuu raastavan sun sielun rikki, repivän sisältä kappaleiksi. Kun olet yön pimeimpinä tunteina yksin, kuuntelet hiljaisuuden huminaa ja ajattelet että sun täytyisi tappaa itsesi, sitä pahempaa ja yksinäisempää tunnetta en ole koskaan ennen tuntenut. Siinä ollaan niin isojen asioiden äärellä, että sun mielikään ei pysy perässä. Se on jotain sanoinkuvaamattoman kauheaa, miettiä pitäisikö sun tappaa itsesi kun elämän pitäisi olla vasta edessä. Hypätä kohti tuntematonta ja satuttaa itseäsi niin lopullisesti ettei paluuta ole.

Pahin itsemurhayritykseni tapahtui vuonna 2014 maaliskuussa. Muistan sen päivän ikuisesti, sillä asiat tapahtuivat niin järjettömästi, vailla päätä tai häntää. Muistissani on paljon aukkoja tuolta päivältä.

Sinä yönä näin unta kuolemastani, halvaannuin ja lopulta tauti vei hengen. Äiti kärräsi mua pyörätuolissa mutta hauras keho petti. Heräsin unestani, ja mieli oli korkealla, olinhan hengissä. Sain hengittää ja elää, se oli tärkeintä. Voi kun olisin voinut arvata että tämä uni olisi enne tulevasta. Minun sairauteni veisi melkein hengen.

Mutta asiat muuttuivat, kun tein siinä aamun mittaan tapani mukaan asioita. AJattelin että miksi odottelisin enää. Minulla oli paha olo enkä halunnut enää elää, en hetkeäkään. Koin vain olevani vapaa, vapaa kuin taivaan lintu lentämään pois. Sitä olin niin kauan odottanut. Että saisin lentää pois. Mennä, unohtaa kaiken, luopua elämästäni. Vaikka olinkin 18-vuotias, elämäni piti olla edessä mutta sitä se ei ollut. Se oli surkeiden sattumusten sarja, täynnä pettymyksiä ja epäonnistumisia.

Tein aamulla asiat hyvin irrationaalisesti, asioissa ei ollut päätä eikä häntää. Meikkasin itseni huolellisesti, olisinhan sitten nättinä. Keräsin lääkkeet vaaleanpunaiseen rasiaan ja juoksin bussiin.

En kuunnellut matkalla tapani mukaan musiikkia, olin levollinen ilman sitäkin. Levollisuus oli varmaan se päällimmäisin tunne tuona aamuna. Istuin bussin perällä, nojasin ikkunaan ja punainen aurinko loisti kasvoilleni. Se oli hyvin kaunis päivä.

En muista loppupäivästä juuri mitään. Olin menettänyt tajuntani ja ambulanssissa join lääkehiilet. Ensihoitaja käski pysyä hereillä, mutta olisin vain voinut nukkua ja vaipua ikuiseen uneen. Jokin sai minut kuitenkin avaamaan kerta toisensa jälkeen silmät ja taistelemaan. Seuraavan kerran olen kunnolla tajuissani seuraavana aamuna sairaalassa, valkoisen sairaalavalon ammottaessa silmieni edessä ja koneiden piipatessa vieressä. Olin kiinni ties kuinka monessa johdossa ja piuhoja kulki joka puolella.

Sairaalassa seuraavana päivänä maksassa oli jäljellä vielä parasetamolia joka ei ollutkaan hajonnut ja maksa-arvot olivat koholla. Luulin kuolevani viimeistään ainakin siihen että maksani antaisi lähtöpassit. Silti selvisin hengissä. Selvisin hengissä myös lukuisista sitä ennen tapahtuneista itsemurhayrityksistä. Selvisin hengissä myös sen jälkeen tapahtuneista yrityksistä. Ehkä se on lahja. Ehkä minun kuuluisi olla äärimmäisen kiitollinen siitä että saan elää, olisinhan voinut kuolla. Ja kunhan sen vielä sinäkin tajuat joku päivä, elämä todella on lahja.

(Kuvituskuva)

Olen sairastanut masennusta jo ainakin kymmenen vuotta. Se on paskasairaus (anteeksi kielenkäyttöni). Se vie elämästä ilon, ja saa kaiken näyttämään harmaalta. Mikään joka ennen toi iloa, ei tuotakaan sitä enää. Se saa jäämään sängynpohjalle, se saa itkemään silmät punaiseksi ja hyperventiloimaan ahdistuksen takia niin että joudut toistamaan itsellesi vaan että täytyy vaan muistaa hengittää. Vihaan masennustani, mutta ilman sitä en olisi minä. Uskon että sen avulla olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin jos en olisi sairastunut. Toki antaisin mitä vaan jos sitä ei olisi ja saisin elää normaalia elämää. Mutta täytyy tyytyä näihin kortteihin jotka on jaettu. Ehkä tälläkin on vielä tarkoitus että taistelen.

Kukaan meistä ei valitse mielenterveyden ongelmiin sairastumista. En minä, et sinä, eikä naapurin Pekka. Se voi osua meistä kenenkä tahansa kohdalle, kuka vaan voi sairastua. Pidetäänhän siis huolta toisistamme. Ja itsemurhaa suunnitteleva: uskallathan pyytää vielä apua. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Koita jaksaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Lupaan että asiat kääntyvät vielä joku päivä paremmaksi. Hengitä. Puhu läheisellesi tai ammattiauttajalle. Laita vaikka mulle viestiä jos siltä tuntuu. Vaadi apua. Usko että valo loistaa vielä joskus sinunkin puoleesi.

Kysytäänhän läheisiltä mitä heille kuuluu. Mitä oikeasti kuuluu. Ollaan läsnä. Hullua, mutta se voi pelastaa vielä jonkun hengen. Jokainen henki täällä merkitsee, vaikka susta tuntuis että sulla ei ole mitään väliä. <3

.

.

Ps. lupaan että seuraava teksti on taas positiivinen ja elämäniloinen!

Kommentit

  • Kiitos tästä tekstistä. Itsemurha kosketti syksyllä lähipiirissä ja vei meidät kaikki läheiset pohjalle. Tein ratkaisun olla kirjoittamatta siitä, mutta sinun tekstisi auttaa ymmärtämään paremmin läheisenikin tunteita ja ratkaisua. Tämähän ei johdu kenestäkään ja taustalla on usein sairaus, mutta se vaikuttaa silti niin moneen ja tuntuu suruna läheisissä kauan. On todella tärkeää että kysymme toistemme kuulumisia, oikeasti kuuntelemme ja koitamme auttaa.

     1
    • Enni

      Kovasti voimia suureen suruun sinulle ja lähipiirillesi, onhan se totta että itsemurha koskettaa läheisiä varmasti sellaisella tapaa että sitäkään kipua ei pysty edes kuvittelemaan ennen kuin osuu omalle kohdalle! Kiva jos tekstistä oli jotain hyötyä sinulle.

       1
  • Nimetön mobu

    Kiitos. Yritäthän sinäkin vielä jaksaa. Yhdessä ja yksin, olemme tärkeitä. 🙂

     1
  • Tuija

    Hieno teksti tärkeästä aiheesta. Voin niin samaistuu tuohon, että henkinen tuska repii sisältä täysin rikki. Koettu on, liiankin monta kertaa. Tsemppiä Enni ja valoisaa kevättä siulle <3

     0
    • Enni

      Kiitos! Henkinen tuska – se todella repii sisältä rikki, ikävä että sinäkin olet sen joutunut kokemaan. Kiitos ja oikein valoisaa kevättä sullekin! <3

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.