VALIKKO
10.3.2019 14:51

Mikkeli

Mikkeli. Ei vain synnyinkaupunkini, jossa ehdin viettää pari muutamaa ensimmäistä elinvuottani, vaan paikka jossa on vietetty lähes kaikki lapsuuden kesät. Ne kesät olivat huolettomia, aurinko paistoi paahtavasti siniseltä taivaalta, syötiin pehmiksiä Mikkelin torilla ja käytiin uimassa Pankalammella. Tehtiin käsitöitä kummitätini pienessä viihtyisässä asunnossa, katsottiin iltaisin yhdessä Hovimäkeä, ja joka ilta kummitätini lauloi Nukkumatti-laulun ennen nukkumaanmenoa, vaikka viimeisimmän kerran kun vietettiin kesä Mikkelissä, oltiin jo yläasteikäisiä. Matkustettiin Mikke-katujunalla Kenkäveroon, käytiin nuotiopaikalla grillaamassa makkaraa ja vaahtokarkkeja ja iltapalaksi syötiin lettuja ja mansikkahilloa. Kaikki oli niin huoletonta. Ei ollut murheita, huolia, tai mitään muutakaan. Ne kesät pysyvät ikuisesti mielessäni ja niiden kesien takia Mikkeli on mulle muutakin kuin vain synnyinkaupunki. Rakas kaupunki, joka kätkee sisäänsä niin paljon muistoja.

Harmittaa etten enää ole se pikkutyttö, jonka ainoa murhe oli jos bussimatkalla Mikkeliin jouduin puhumaan täpötäydessä hiljaisessa bussissa puhelimessa (se oli jotenkin noloa kun olin niin ujo). Olen aikuinen, lapsen mielikuvitus on poissa, ja noista kesistä muistuttavat vaan albumien kuvat. Joskus katson noita kuvia, saatan sulkea hetkeksi silmäni ja tunnen kaikki noiden kesien tunnelmat. Vatsanpohjassa kuplivan ilon, kepeyden tunteen, huolettomuuden, auringonpaisteen iholla, raikkaan metsän tuoksun, viileän järviveden jaloissa ja sorsien äänen kaislikossa. Miltä maistuikaan se torilta ostettu pehmis tai letut mansikkahillolla, miltä kuulosti kummitätini huriseva ompelukoneen ääni ja miltä näytti kaikki ne maisemat ennen kuin tilalle rakennettiin kouluja, uusia taloja tai muita rakennuksia. Nuijamiestenkadun rakas vanha Siwa on poissa, ja tätikin asuu nykyään toisella puolella Mikkeliä. Mikään ei ole enää ennallaan, mutta niinhän se menee: kun aikaa kuluu, asiat muuttuvat. 

Käytiin vierailemassa Mikkelissä pikkuveljen kanssa viime tiistaina. Päivä oli hyisevän kylmä, mutta käytiin katsomassa vanhaa kotitaloa, Kenkäverossa, sekä keskustassa, jonka jälkeen suunnattiin kummitädin luokse lämmittelemään. Syötiin lettuja vanhaan tapaan, katsottiin vanhoja kuvia ja muisteltiin menneitä. Illalla suunnattiin kotiin, ajettiin auringonlaskussa ja kuunneltiin täysiä Bassoradiota. Hetken aikaa vatsanpohjassa oli se kepeys joka oli lapsenakin. Ajattelin silloin että onneksi jotkut asiat elämässä pysyvät, kuten pikkuveljen loistava huumorintaju. Nauroin matkalla katketakseni ja oli ihana katsella ohi vilkkuvia katuvaloja ja vähitellen oranssista siniseksi maalautuvaa taivasta, jossa loistivat tuhannet tähdet. Hetken olin se pikkutyttö, joka olin silloin lapsenakin. Huoleton ja vapaa. Ja ajattelin että kunpa jokainen voisi vielä säilyttää sen lapsen uteliaisuuden maailmaa kohtaan vielä aikuisenakin. Kunpa pala lapsenmielisyyttä säilyisi meissä jokaisessa vielä aikuisenakin. Kunpa me ei koskaan kasvettaisi täysin aikuisiksi.

2019-03-05 08.50.35 22019-03-10 02.08.04 22019-03-10 02.08.03 32019-03-10 02.08.03 22019-03-10 02.08.03 12019-03-10 02.08.02 32019-03-10 02.08.02 22019-03-10 02.08.02 12019-03-10 02.08.01 32019-03-10 02.08.01 12019-03-10 02.08.01 2

Kommentit

  • Tuija

    Oot taitava kirjoittaja! 🙂 Joitain vuosia sitten kävin Mikkelissä, kun siskoni vielä asui siellä. Mukava kaupunki!

     0
    • Enni

      Kiitos kovasti 🙂 Mikkeli on kyllä tosi kiva kaupunki 🙂

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.