VALIKKO
10.7.2019 23:34

”Tuntui etten oikeasti selviä enää” | yhden masentuneen tarina

masennus tarina

Kun masennus hiipii elämään

Minun masennustarinani alkoi yläasteella. Olin kympin tyttö koulussa ja vaikka päällisin puolin elin ihan hyvää elämää, minua kiusattiin pahasti koulussa. Koulukiusaaminen laski jo muutenkin heikkoa itsetuntoa, ja seisoin peilin edessä ajatellen että minä en kelpaa. Kiusaaminen satutti, se satutti aivan valtavasti. Kilttiä tyttöä on helppo kiusata kun se ei osaa sanoa ei. Minä en osannut sanoa ei. Vaikka itketti, purin hammasta ja hymyilin.

Minusta tuntui vähitellen että maailmani romahtaa. Aloin vihata elämääni ja sitä millainen olen. Kiusaajien sanojen pohjalta muodostin identiteetin: ”huono, kelvoton, arvoton ja ihan täysi idiootti”. Ajattelin että minussa on oltava jotakin vikaa, kun minua kohdellaan niin. Vaikka sanat satuttivat varmaan eniten, satuttivat myös tönäisyt, tavaroiden piilottelut ja vaatteiden repimiset. Silloin kun on tärkeintä kelvata kaikille ja kuulua joukkoon, tuntui että en kelpaakaan yhtään kenellekään.

Mielialani laski, ja aluksi vain huonoista päivistä muodostuikin lopulta mielentila. Olin aina surullinen tai jotenkin alakuloinen. Koulutehtävät saivat onnistumisen tunteita, joten purin ahdistukseni niihin. Saatoin istua tuntitolkulla työpöytäni ääressä ja opiskella. Kaverit eivät jaksaneet enää kuunnella että kaikki oli ihan hyvin, kun he näkivät ettei ollut. Jäin yksin. Purin pahaa oloani vain lukkojen taakse päiväkirjaan. Minä en osannut puhua. Kolusin yläasteella läpi kouluterveydenhoitajat ja psykologit, jotka vaihtuivat toiseen hoitopaikkaan kun koulu loppui. Yläasteen suoritin kuitenkin hieman päälle 9,4 keskiarvolla ja sain reaaliainestipendin. Vaikka olin masentunut, ei se silti vienyt minulta vielä opiskelukykyä. Ajattelin että musta tulee vielä lääkäri, ja saan elämäni kuntoon.

”Tuntui etten oikeasti selviä enää”

Lukiossa päivät olivat pitkiä, kahdeksasta neljään, läksyt veivät aikaa ja harrastaakin piti ehtiä. Olin täydellisyyden tavoittelija, mutta kymppien eteen piti tehdä töitä todella paljon. Luin usein kokeisiin vielä kahdelta yöllä, pimeässä huoneessani hämärän valon alla kun muut nukkuivat, vaikka aamulla täytyi herätä jo kuuden jälkeen. Tuntui että en oikeasti selviä enää. Saatoin saada koulussa itkukohtauksia ja voimat alkoivat vähitellen loppua. Aamulla herääminen oli kamalaa, vihasin aikaisia aamuja sillä olin niin väsynyt että hyvä kun jaksoin edes hengittää ja selvitä yhdestä päivästä. Olin niin toivoton tilanteeseeni, että aloin myös viillellä. Viiltelin paljon, mutta kukaan ei sitä aluksi huomannut. Paha olo peittyi hymyn alle.

Sairaalakierre

Lukion toisella luokalla jouduin psykiatriselle osastolle vakavan itsetuhoisuuden ja masentuneisuuden vuoksi. Aluksi jatkoin siellä samalla linjalla, sanomalla että mulla on kaikki hyvin, mutta vähitellen opin näyttämään tunteeni ja opin myös sanomaan ääneen ”mun on paha olla”. Olen joutunut opettelemaan puhumaan omista asioistani myös muille, ja pyytämään apua.

Sairaalakierteistä tuli jatkuvaa, ja sitä kesti kaksi vuotta. Välillä olin kotona ja välillä sairaalassa. En elänyt sellaista normaalia elämää, jota muut teinit elivät. Kun muut lähtivät kavereiden kanssa ulos, minä istuin osastolla lukittujen ovien takana. Nuoriso-osasto vaihtui aikuispuolen osastoon, ja elämässä ei todellakaan tuntunut olevan mitään järkeä. Menetin koko ajan kaikkea sitä mitä muut elivät sillä hetkellä, elämän villin ja vapaan aikakauden, nuoruuden.

Jossakin vaiheessa tuli neljän vuoden tauko kun ei osastolle tarvinnut astuakaan. Luulin että olin parantunut. Suoritin lukion loppuun hyvin arvosanoin, hitaasti ja kuudessa vuodessa, mutta suoritin silti. Siitä lähtien masennus on jojoillut, välillä ollut kokonaan poissa ja sitten taas palannut entistä pahempana takaisin.

Niistä hetkistä kun kaikki on hyvin, nauttivat kaikki sitten kaksin verroin.

Käteni ovat arpiset ja olen yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja. En osaa katua menneisyyttäni, mutta sitä kadun että olen huolestuttanut läheisiäni. Tämä kaikki on kasvattanut minua, mutta toiste en tätä kaikkea eläisi. Tämä on myös kasvattanut lähipiiriäni. Meistä on tullut läheisempiä etenkin perheen kanssa ja sairauksien kanssa on vaan opittava elämään. Luulen että kukaan meistä ei jaksa enää murehtia sellaisia juttuja elämässä, joilla ei oikeasti ole merkitystä. Niistä hetkistä kun kaikki on hyvin, nauttivat kaikki sitten kaksin verroin.

Nykytilanne

Muutama viikko sitten lääkäri lätkäisi paperille diagnoosin F33.2, toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ja se on nykytilanne. Masennukseni on laadultaan siis toistuvaa, joka tarkoittaa että välillä on parempia kausia ja välillä huonompia. Masennuksella on kuitenkin aina tapana uusiutua. Välillä pohdin tuleeko loppuelämäni olemaan tällaista ja se saa minut miettimään elämän merkityksellisyyttä. Toistuva masennus ei ole myöskään ainoa diagnoosini, joten se vaikeuttaa oireiden kanssa elämistä. Monta diagnoosia päällekäin on välillä aikamoista kaaosta.

Näin kymmenen vuotta myöhemmin, mun täytyy todeta, että musta ei tullut sitten sitä lääkäriä. En tiedä tuliko musta mitään. Ihmiset lohduttavat että olen vasta nuori. Teen kovasti töitä normaalin elämän eteen, mutta kohtalon käsiin jää se tulenko sellaista koskaan saamaan. Uskon kuitenkin että kaikella kärsimyksellä on merkitys. Se ehkä valmistaa meitä johonkin tulevaan. Ehkä se on meidän elämäntehtävämme, olla selviytyjiä. Koen että tämä kaikki tuska, jota on ollut aivan valtavasti, on avannut mulle teitä sellaisiin oivalluksiin elämästä, joita en olisi tajunnut jos olisin ollut terve. Koen että tämä kaikki on löytänyt mulle oikeita sanoja kirjoittamaani kirjaa varten, sellaisia sanoja jotka toivon voivani jakaa joku päivä myös muillekin.

Päivä kerrallaan

Elän päivän kerrallaan. 12 vuoden jälkeen en voi sanoa että tähän tottuu, ei kai henkiseen kipuun koskaan totu, mutta olen oppinut elämään paremmin sairauksieni kanssa.

Miten minä selviydyn tästä kaikesta? Olen keskittynyt siihen että elän päivän kerrallaan. 12 vuoden jälkeen en voi sanoa että tähän tottuu, ei kai henkiseen kipuun koskaan totu, mutta olen oppinut elämään paremmin sairauksien kanssa. Yritän olla itselleni armollinen ja hyväksyä sen että tilanne on tällainen ja se elää. Toivoaan kun ei menetä niin kaikki on sillä tavalla että tämän elämän sietää. Useimmat päivät ovat lähinnä taistelua, mutta sitten nautin täysillä niistä hetkistä kun voin hyvin. En luultavasti olisi selvinnyt näin pitkälle ilman läheisiäni, terapiaa, tai kirjoittamista. Kirjoittaminen on minulle ollut koko tämän ajan läpi henkireikä, joka pitää pinnalla. Nyt suunnittelen sitä kirjaakin, joka toimii ehkä vertaistukena jostakin samanlaisesta kärsivälle. Puhun tosin eri sairaudesta kirjassa, mutta masennus kulkee rinnalla siinä samalla.

Kaikista iloisinkin voi olla masentunut

Usein mä törmään sanoihin ”et sä näytä masentuneelta kun oot noin iloinen”. Tiedän että näytän sellaiselta ihmiseltä, joka voisi tulla kadulla vastaan ja johon ei kiinnitetä sen enempää huomiota. Sellainen josta tehdään oletus avopuolisosta, koulupaikasta, kavereista ja siitä että elämä rullaa mallikkaasti eteenpäin. Mä olen aina sellainen, joka hymyilee. Myönnän olevani erittäin taidokas peittämään sen masentuneen puolen itsessäni. En mä edes haluaisi tuoda sitä mitenkään ilmi, mutta mulle ei ole myöskään nykyisin mahdottomuus tuoda ilmi mun tunteita. Osaan pyytää apua jos sitä tarvitsen, tarvittaessa myös vaatia. Avun saaminen ei aina ole itsestäänselvyys. Mulle tuli nyt kuitenkin tarve kirjoittaa tää teksti, ja avata mun elämää myös vähän teillekin. Tässä oli vaan aivan todella pieni pintaraapaisu tästä kaikesta, mutta ehkä kaikki ei tänne someen kuulukaan. Halusin silti jakaa vertaistukena tämän mun tarinani masennuksen kanssa.

Kaikki ei oo aina sitä miltä näyttää. Se kaikista iloisikin tyyppi voi kätkeä sisäänsä jotakin todella kipeää, ja päällepäin ei voi sanoa kuka on masentunut ja kuka ei. Koitetaan olla tekemättä liikaa ennakko-olettamuksia ulkonäön perusteella, ja tuetaan toinen toisiamme. Kysytään mitä kuuluu ja ollaan läsnä. Entisille kiusaajille mä heittäisin sellaisen haasteen, että mitä jos lähettäisit sun nuoruuden kiusatuille viestiä ja pyytäisit anteeksi? Mä luulen että ne sanat merkkaisi tosi paljon. Se vaatii rohkeutta, mutta usko pois, myös sun sydämeltä lähtee varmasti painoa jos teet niin. ♥

.

.

.

Ps. mikäli kiinnostaa, käy lukemassa postaus jossa kerron konkreettisia vinkkejä masentuneelle (klik), ehkä niistä on hyöytyä myös just sulle! 🙂

Kommenttikenttä on myös avoin joten sinne saa jakaa ajatuksia aiheesta!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.