VALIKKO

Autoton perhe

10.5.2019 05:00

Palellutin varpaani pyöräillessä

Autoton perhe blogi

Vau! Autoton perhe -blogissa on kahden ensimmäisen vuorokauden aikana vierailtu yli 300 kertaa. Ei ole kyllä mitään hajua onko se aloittelevalle blogille paljon vai vähän, mutta ei minulla ainakaan niin montaa Facebook -kaveria ole eli ehkä aihe kiinnostaa muitakin.

Lupailin teille edellisessä tekstissä kalustoesittelyä, mutta haluan jakaa tämän teidän kanssanne. Tarkoitus oli kauniina ja aurinkoisena sunnuntaiaamuna käydä tekemässä kiva pyöräretki koko perheen voimin. Tapansa mukaan vauva oli herännyt aamu viiden jälkeen ja esikoinenkin availi silmiään seitsemän aikoihin, joten olimme pyöräilemässä jo kello 9 maissa. Ulkona oli varmaan 3 astetta lämmintä siinä vaiheessa.

Koska yhdistän pyöräilyn edelleen mielessäni urheilusuoritukseen (enkä meidän jokapäiväiseen tulevaan liikkumistapaan), vedin jalkaani äitiysloman aikana kutistumaan päässeet juoksuhousut ja -takin. Mies naureskeli ennen lähtöä aionko tarjeta siinä varustuksessa. Ulkona tuntui sen verran vilpoiselta, että nappasin käteeni sormikkaat. Parin kilometrin jälkeen mies totesi, että sormikkaat olisivat olleet fiksu veto, mutta kotiinpäin ei viitsisi enää kääntyä. Päätimme poiketa matkalla Prismassa hakemassa hanskat.

 

Pyörällä kauppaan

 

Mies lähti esikoisen kanssa kauppaan ja minä jäin pyöräkärryissä nukkuvan vauvan kanssa ulos. Lapset oli onneksi puettu lämpöisesti kärryyn. Parkkeerasin yhdistelmäni aurinkoiselle kohdalle ja jäin odottelemaan kaupassakävijöitä. Odottelin ja odottelin. Kylmä alkoi hiipiä juoksutrikoisiin ja lenkkikenkiin. Koitin vähän hypähdellä lämpimikseni, sillä eihän nyt yksien hanskojen haku sunnuntaiaamuna melkein tyhjästä kaupasta voi kovin kauan kestää. Lopulta alkoi tulla niin kylmä, että siirryin kaupan tuulikaappiin odottelemaan.

 

”–parkkipaikalle kaartoi autollaan vanhempi pariskunta. He katselivat pyöräkärryä ja siinä nukkuvaa lasta ohikulkiessaan sen näköisenä, että arvasin jotain sanomista tulevan.”

Parin minuutin kuluttua, juuri kun aloin hieman lämpiämään, parkkipaikalle kaartoi autollaan vanhempi pariskunta. He katselivat pyöräkärryä ja siinä nukkuvaa lasta ohikulkiessaan sen näköisenä, että arvasin jotain sanomista tulevan. Nainen käveli minusta ohi ja puhui miehelleen niin kuuluvalla äänellä, että varmasti saisin selvää: ”On tuokin. Keskellä tietä. Tuosta kun auto töytäisisi.” Tiedän, ettei pitäisi välittää näistä lapsiperheitä arvostelevista ihmisistä, varsinkaan kun pyörä ja kärry eivät olleet keskellä tietä vaan pyörätelineiden lähistöllä. Sen verran kuitenkin pahoitin mieleni, että hipsin kiltisti ulos odottaman miestä ja esikoista.

Lopulta oli kulunut 25 minuuttia. Olin aivan syväjäässä, enkä tuntenut sormiani tai varpaitani. Yritin soittaa miehelle pariin kertaan ja lähettelin passiivis-aggressiivisia ”lähden kotiin, moikka”-viestejä. Samalla hetkellä mies astelee kaupasta esikoisen, vappupallon, saippuakuplien ja uuden lasten pyöräilykypärän kanssa (oli muistanut ostaa itselleen myös ne hanskat). Pakkaan esikoisen pyöräkärryyn ja raivoan kylmissäni miehelle, että miten voi hanskojen haku kestää noin kauan. Pistän sähköavustuksen täysille ja lähden polkemaan kotiinpäin, kun mies jää ihmetellen Prisman pihaan irrottamaan lukkoa pyörästään.

 

”Ylämäessä mies ihmettelee, miten voin päästä pyöräkärryn kanssa noin kovaa vauhtia. En tiedä johtuiko se pyörän asetuksista vai suuttumuksen tuomasta lisävoimasta.”

 

Esikoisen uusi hieno kypärä

 

Mies saa meidät kiinni parin kilometrin jälkeen. Vieläkin suuttuneena venähtäneestä shoppailureissusta laitan pienemmän vaihteen silmään ja poljen kotiin niin kovaa kuin pääsen. Ylämäessä mies ihmettelee, miten voin päästä pyöräkärryn kanssa noin kovaa vauhtia. En tiedä johtuiko se pyörän asetuksista vai suuttumuksen tuomasta lisävoimasta.

Kotona sormiin palaa pian tunto, mutta varpaat ovat jäässä vielä 15 minuutin jälkeenkin ja ovat aivan valkoiset. Säikähtäneenä googlaan nopeasti paleltumien hoidon ja sitten istun seuraavat 20 minuuttia jalat lämpöisessä vedessä. Molempiin jalkoihin palaa kihelmöiden tunto ja värikin alkaa muistuttaa normaalia. Tässä kohtaa tekisi mieli ilmoittaa, että meidän Autoton perhe – projekti päättyy tähän. Minä en pyöräile ja autoa ei myydä. Onneksi tämä blogi ja sen myötä lopettamisesta seuraava häpeä estävät tämän päätöksen toteutumisen.

Mitkä ovat parhaat vaatteet viileällä kelillä pyöräilyyn? Muitakin vinkkejä pyöräilypukeutumiseen saa jakaa.

(Julkaistu alunperin Bloggerissa 28.4.2019)

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.