VALIKKO

Autoton perhe

4.6.2019 05:30

#minämyössynnyttäjänä – Minun synnytystarinani

#Minämyössynnyttäjänä

 

#MeToo -liikkeen seurauksena syntyi #Minämyössynnyttäjänä. Siinä missä #metoo:ssa naiset toivat esiin kokemaansa seksuaalista häirintää, niin #minämyössynnyttäjänä -kampanjassa naiset kertovat kokemastaan synnytysväkivallasta.  Aihe on tärkeä ja yksikin huono synnytyskokemus on liikaa, mutta olen onnellinen, ettei kampanjaa ollut olemassa minun raskausaikoinani. Synnytystarinat luettuani olisin välittömästi ristinyt jalkani ja kieltäytynyt synnyttämästä yhtään lasta. Vähättelemättä näiden naisten kokemuksia haluan kertoa toisenlaisen synnytystarinan (tai oikeastaan kaksi), joissa ei lentele verta, suolenpätkiä, ei tule repeämiä eikä kukaan satuta ketään. Toivottavasti edes joku saa näistä tarinoista rohkaisua, sillä mielestäni synnyttäminen on upeimpia kokemuksia elämässäni.

 

”– olen onnellinen, ettei kampanjaa ollut olemassa minun raskausaikoinani. Synnytystarinat luettuani olisin välittömästi ristinyt jalkani ja kieltäytynyt synnyttämästä yhtään lasta.”

 

Koko esikoisen raskausajan suhtauduin raskauteen ja synnyttämiseen rauhallisesti. Ovathan ihmiset tarkoitettuja synnyttämään ja saamaan lapsia. Toki pelot ja huolet aina välillä valtasivat mielen ja sitä pohti onko vauvalla kaikki hyvin. Molemmat raskaudet sujuivat hyvin, eikä niihin liittynyt erityistä huolta. Olimme miehen kanssa esikoisen raskauden puolivälissä jopa Skotlannissa vaeltamassa West Highland Waylla 70km ja nukuimme yöt teltassa. Vaellushousuihin piti teettää ompelijalla masutuubi, koska vaellushousuja ei myyty raskaana oleville tai ainakaan minä en sellaisia onnistunut löytämään. Muut vaeltajat välillä taivastelivat mahaani ja ihmettelivät miten voin kantaa rinkkaa. En kärsinyt pahemmin raskausoireista, pystyin käymään töissä ja liikkumaan raskauden loppuun asti. Kuopusta odottaessani en enää liitoskipujen vuoksi olisi taipunut vaellukselle, mutta kävin lasketun ajan jälkeen Leon leikkimaassa laskemassa liukumäkeä.

 

Vaelluksella raskaana rv 24 West Highland Way, Skotlanti

 

Esikoisen synnytyskertomus

 

Kolme viikkoa ennen laskettua aikaa miehen herätyskello soi aamulla. Nousin ylös sängystä ja lapsivedet hulahtivat osittain. Patistelin miehen töihin, mutta jouduin puolen päivän jälkeen soittamaan hänet kotiin, kun supistukset alkoivat olla säännöllisiä ja kipeitä. Mies katsoi paperia, johon olin kirjannut ylös supistuksia ja totesi että meidän on pakko lähteä sairaalaan heti, koska supistuksia oli tullut jo jonkun aikaa säännöllisesti muutaman minuutin välein. Itse estelin, koska meille oli sille päivälle varattu vielä neuvola-aika. Eivätkä ne supistukset vielä niin kipeältä tuntuneet, vaikka ähisin tyynypinon päällä ja kirosin ettei ostettu jumppapalloa, jollaista olin nähnyt ystäväni käyttävän, kun hänen synnytyksensä alkoi ollessani kylässä. Lopulta mies sai minut autoon ja ajoimme neuvolan kautta sairaalaan. Olihan siellä mielestäni käytävä kertomassa, miksi varattu aika jäi käyttämättä, vaikka hädin tuskin pystyin kävelemään sinne autolta. Liikkuminen helpotti kipuja ja automatka sairaalaan tuntui todella tuskalliselta. Olin etukäteen lukenut paljon synnytyksestä ja sen vaiheista. Halusin mahdollisimman luonnonmukaisen synnytyksen ja olin kirjoittanut synnytystoivelistani tämän sivuston mukaan.

 

Automatkan aikana kivut olivat yltyneet jo melko koviksi ja aloin kääntyä sisäänpäin omaan maailmaani. Huomasin tiuskaisevani kätilölle, joka tuli tarjoamaan kivun lievitystä kipupiikkinä, sillä minähän en lääkkeitä ottaisi. Onneksi kätilö oli minua viisaampi ja kertoi että hänen mielestään minun kannattaisi se ottaa. Lääke vei kivulta pahimman terän ja suuntasin kuumaan suihkuun, missä vietinkin melkein koko loppuajan. Mies soitti pyynnöstäni Antti Tuiskua ja keinahtelin sen tahtiin (olen miehen mielestä pilannut lasten musiikkimaun jo raskausaikana). Muutaman kerran minut haluttiin sängylle makaamaan ns. ”käyrille” vauvan sydänäänien kuuntelemiseksi. Makuuasennossa kivut yltyivät kuitenkin koviksi ja pyysin Buranaa. Toisella kertaa ilmoitin etten pysty menemään makuulle, sillä seisominen ja kuuma suihku suunnattuna mahaan ja selkään olivat parhaat kivunlievityskeinot. Kätilö kuunteli minua ja vauvalle asennettiin scalp anturi päähän ja pystyin seisomaan sekä liikkumaan. Useamman tunnin suihkuttelun jälkeen sanoin miehelle, että kutsuu kätilön hakemaan epiduraalin, sillä jos nämä kivut jatkuvat vielä kauan tällaisina niin en kestä niitä kovin pitkään. Mies vielä varmisteli, että olenko varma päätöksestäni. Kätilö tuli tsekkaamaan tilannetta ja totesi, että täällähän ollaan täysin valmiina ponnistusta varten ja kivut unohtuivat siihen paikkaan.

 

”En ole ikinä kokenut sellaista onnellisuusryöppyä, joka humahti kehooni, kun lapsi laskettiin syliini. Itkin ja huusin puhtaasta onnesta.”

 

Selvisin ilman epiduraalia tai muita puudutteita ponnistusvaiheeseen asti. Kipu ei missään vaiheessa yltynyt sietämättömäksi. Ennen ponnistusvaiheen alkamista supistusten väliin tuli tauko ja minua alkoi hieman hirvittää, joten kysyin muista kivunlievitysvaihtoehdoista. Kätilön selitettyä vaihtoehdot päätin kuitenkin yrittää ilman kohdunkaulanpuudutteita tai spinaalia. Yllätyksekseni ponnistusvaihe ei sattunut ollenkaan. Oli helpottavaa, kun pääsin tekemään supistusten aikana jotakin. Ponnistusvaihe oli pitkä ja kesti 1,5h, jonka aikana kätilö opasti minua erilaisiin asentoihin konttauksesta kylkimakuuseen. Lopulta löysin itseni paljon parjatusta puoli-istuvasta asennosta, joka tuntuikin parhaalta ja tajusin viimein mihin suuntaan piti ponnistaa. Koko synnytys kesti noin 8 tuntia ja sain välittömästi rinnalleni meidän rakkaan esikoisemme. En ole ikinä kokenut sellaista onnellisuusryöppyä, joka humahti kehooni, kun lapsi laskettiin syliini. Itkin ja huusin puhtaasta onnesta. Kätilö oli alusta asti todella turvallisen ja luotettavan oloinen. Hän selvästi kuunteli minua, selitti toimintaansa ja pyrki ohjaamaan minua sekä miestäni, jotta sain haluamani kaltaisen synnytyksen.

 

<3

 

Kuopuksen synnytyskertomus

 

Toisen lapsen synnytykseen lähdin vielä luottavaisempana kuin esikoisen. Synnytys oli mielestäni jotain ihanaa, jonka halusin kokea uudestaan. Yllättäen toinen raskauteni meni yliajalle. Olin kyllä ollut jo kertaalleen osastolla lapsivesimenoepäilyn vuoksi. Olin työkavereiden kanssa suunnannut Päijänne risteilyltä baariin, kun lapsivedet holahtivat baarin vessassa mekolle ja korkokengille. Sairaalassa lääkäri oli varma, että kyseessä oli lapsivesi, sillä sitä valui vielä sairaalassa tutkimuksen yhteydessä sängylle. Minut passitettiin kolmeksi päiväksi osastolle, mutta synnytys ei käynnistynyt, vuoto oli lakannut ja vauvalla oli kaikki hyvin. Minut päästettiin kotiin ja mysteeriksi jäi mitä vuoto oli ollut.

 

Mennessäni keskussairaalaan yliaikaiskontrolliin lääkäri ilmoitti yllättäen, että synnytykseni oli käynnistettävä, enkä pääsisi enää kotiin. Synnytyksen käynnistämiseen oli lääketieteelliset perusteet, mutta minuun iski siinä vaiheessa järkyttävä pelko. En saisi haluamaani luonnollista synnytystä. Sen verran olin lukenut ja kuullut synnyttäneiltä ystäviltäni kauhutarinoita Cytotec lääkkeestä, että lääkärin ehdottaessa sitä en osannut muuta kuin itkeä. Mies oli kuitenkin tilanteen tasalla, sillä olimme jutelleet paljon aiheesta. Hän alkoi neuvotella lääkärin kanssa, minun itkiessäni vieressä. Cytotec luvattiin vaihtaa oksitosiini tippaan ja rauhotuin sen verran, että pyysin päästä ulos huoneesta miettimään asiaa. Lääkäri lupasi, että voin mennä kunhan en karkaa sairaalasta. Ulkona itkin vielä miehelleni pelkojani ja pettymystäni siihen, ettei vauva lähtenyt spontaanisti syntymään. Kuulemani mukaan käynnistetyt synnytykset olivat paljon kivuliaampia. Synnytyssalissa meitä vastassa oli kuitenkin vanhempi, kokeneenoloinen kätilö, joka kysyi heti alkuun synnytystoiveitani. Ojensin hänelle siinä vaiheessa mielestäni turhan listan, jonka ensimmäiset kohdat kuuluivat ei käynnistystä ja ei Cytotecia. Kätilö lohdutti minua ja sanoi että lista antaa kuitenkin osviittaa muuhun synnytykseen. Hän selitti oksitosiinitipan toimintaa ja kertoi annostuksen lisäämisestä sekä siitä että tippa voitaisiin sulkea tarvittaessa kokonaan. Kätilö herätti heti luottamusta ja sai oloni tuntumaan huomattavasti paremmalta.

 

Oksitosiinitipasta huolimatta synnytykseni ei edelleenkään käynnistynyt. En tiedä olinko huojentunut vai pettynyt. Miehelleni sanottiin, että hän voisi lähteä kotiin yöksi, koska minä siirtyisin osastolle odottelemaan aamua ja uutta yritystä. Onneksi mies kuitenkin lähti saattamaan minua. Välittömästi huoneeseen päästyämme alkoivat aivan järkyttävän kovat ja tiheät supistukset. Riisuin itseni päästäkseni suihkuun hakemaan kuumasta vedestä kivunlievitystä, enkä osannut kuin hokea miehelleni: ”Et lähde kotiin, et jätä minua”. Mies yritti siinä rauhoitella minua ja lähteä hakemaan hoitajaa avuksi. Ilmeisesti olimme pitäneet sen verran ääntä, että hoitaja tuli käymään huoneessamme. Hän katsoi minua ja totesi, että nyt lähdetään suoraan synnytyssaliin. Olin sen verran kivuissani, etten saanut puettua vaatteita päälleni. Lopulta hoitaja heitti vähän lakanaa päälleni ja he lähtivät mieheni kanssa puolijuoksua työntämään sänkyä, jossa istuin alasti, kohti synnytyssalia. Pyysin matkalla kivunlievitystä, koska kipu oli paljon kovempaa kuin koko esikoisen synnytyksen aikana ja supistuksia tuli niin tiheään, etten tuntunut pääsevän niihin mukaan vaan ne hyökyivät ylitseni. Kätilö selitti ystävällisesti etten ehtisi saada enää kivunlievitystä vaan kipu lähtisi synnyttämällä. Tuskastuneena pyysin antamaan edes Buranaa. Hoitaja huikkasi huvittuneena kollegalleen: ”Äiti haluaa Buranaa”. Se olikin ainoa saamani kipulääke koko synnytyksessä.

 

”Voisin milloin tahansa synnyttää uudelleen, niin hieno kokemus oman lapsen syntymä on.”

 

Salissa minua vastassa oli eri kätilö. Kuiskasin miehelleni, etten voi synnyttää tuon kanssa. Olin saliin päästyäni auennut täysin ja valmis ponnistamaan. Kätilö ei kuitenkaan antanut lupaa, vaan yritti saada vauvan sydänääniä käyrälle. Mies sanoi jälkeenpäin ettei ikinä ole nähnyt minua niin epäkohteliaana, kun tuskissani tiuskin scalp anturia kiinnittävälle kätilölle. Onneksi kätilö ei ottanut tästä nokkiinsa, vaan hoiti epäilyksistäni huolimatta synnytyksen loppuun asti. Muutama ponnistus ja vauva nostettiin rinnalleni. Sain kokea taas sen mielettömän onnellisuusryöpyn, jossa osasin vain itkeä ja huutaa onnesta. Pian vauva kuitenkin vietiin minulta ja häntä lähdettiin viemään vaikean hengityksen vuoksi toiseen huoneeseen. Mies lähti vauvan kanssa ja minä jäin yksin kätilön kanssa saliin. Rajun synnytyksen jäljiltä vauva oli hörpännyt lapsivettä keuhkoihin ja minun kohtuni ei jaksanut supistua kiinni. Menetin paljon verta ja aloin täristä, vaikka ympärilleni käärittiin paljon peitteitä. Pelkäsin itseni ja vauvani puolesta, mutta kätilö selitti minulle koko ajan mitä tapahtuu. Pian minulle kiikutettiin valokuva lasten teho-osastolta miehestä ja hänen paidan sisällään olevasta vauvasta. Mieheltä oli kännykästä loppunut akku, mutta kätilö lupasi viedä miehelle sanan minun tilanteestani.

 

Lopulta verenvuoto saatiin tyrehtymään ja mieskin kävi tarkistamassa minun vointini ennen kuin kiirehti takaisin vauvan luokse. Pääsin siirtymään jonkin ajan kuluttua osastolle ja suihkun jälkeen pääsin katsomaan vauvaa teholle. Synnytys kesti kokonaisuutena hieman yli kolme tuntia. Minun olisi ilmeisesti kuulunut mennä omalle osastolleni, mutta kieltäydyin jättämästä vauvaa, vaikka olin itse todella heikossa kunnossa menetettyäni paljon verta. Pienen neuvottelun jälkeen minulle järjestyi sänkypaikka lasten teholta ja sain nukkua vauva paitani sisällä siellä. Kävin omalla osastollani vain syömässä. Seuraavana päivänä meidän molempien olo oli kohentunut ja pääsimme tavalliselle osastolle. Esikoinenkin pääsi aamulla näkemään ensimmäistä kertaa uuden sisaruksensa. Kuopuksen synnytyksen aikana tapahtui kaikkea odottamatonta, johon en ollut henkisesti varautunut, mutta kätilöiden rauhallisen ja ystävällisen toiminnan ansiosta synnytyksestä jäi ihana muisto. Koin, että minua kuunneltiin ja minulle kokoajan kerrottiin mitä tapahtuu ja miksi.

 

Molempien lasten syntymät ovat olleet erilaisia, mutta kätilöjen toiminnan ansiosta kummatkin ovat olleet turvallisia, hyviä ja voimaannuttavia. Toivottavasti tämä kirjoitus helpottaa, jonkun raskaana olevan pelkoja tai huolia, kaikki synnytykset eivät ole kauhutarinoita ja useimmat niistä sujuvat paremmin kuin #minämyössynnyttäjänä -kampanjan kertomukset. Voisin milloin tahansa synnyttää uudelleen, niin hieno kokemus oman lapsen syntymä on. Tässä lopuksi en voi kuin julkisesti kiittää Jyväskylän Keskussairaalan ammattitaitoisia kätilöitä sekä maailman parasta synnytystukihenkilöä, omaa miestäni.

 

<3

Kommentit

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.