VALIKKO
27.10.2019 00:37

Ahdistus joka ei vain lähde pois

Ahdistus ja siihen vahvasti liittyvät ahdistuskohtaukset sekä paniikkikohtaukset, ovat mun oireista yks (tai no kaks) siitä hankalimmasta päästä. Sitä kun ei aina tiedä milloin se ahdistus syttyy.
Ja välillä tuntuu, että mulla on päällä sellanen jatkuva ahdistus, ja just senkin takia on tosi vaikea välillä arvioida, että mistä se itse pahin ahdistuskohtauksen piikki johtuu.

Esimerkkinä nyt, että mä sain todella pahan ahdistuksen jo pelkästään siitä ajatuksesta, että käyn juttelemassa mun pomolle mun töihin paluusta. Ja hän tietää mun mielenterveyden tilanteesta ja aika kattavasti myös niistä taustoista sen kaiken takana. Ja mun pomo on muutenkin ihan hemmetin mukava tyyppi, ja todella tukeva ja täysin ymmärtänyt mun sairasloman tarpeet yms. Mut jotenkin vaan ns. ”virallisemmat” tilanteet on ne mistä mä saan ahdistuksen. Ja myös usein välttelen niitä tilanteita: mun on pitänyt varata soittoaika kipulääkärille jo 2kk ajan – en ole saanut tehtyä, mun on pitänyt varata mun omalääkärille terveysasemalle soittoaika jo about 3vk ajan – en ole saanut tehtyä sitäkään. Koska ahdistus.

Ahdistus väentungoksissa

Mä vaan jotenkin suurentelen asioita. Tai mun mieleni tekee niin.
Nimittäin jopa kaupassa käynti yksin isossa väentungoksessa on ihan nou nou. Kävin iskän kanssa viime lauantaina Triplassa, ja herranen zyykeli, kun siellä oli aivan liikaa sitä ihmismassaa. Mulla oli iskä mukana, joten sinällään en saanut sellasta ahdstusta kuin mitä olisin yksin ollessa varmasti saanut. Iskää onneksi myös kauhistuttaa sellaset massat, niin lähettiin aika äkkiä sieltä lipettiin, ja etittiin toinen ruokapaikka.

Eli siis jotenkin se, että jos mä olen yksin väentungoksessa ahdistaa.
Tai jos oon vaan kaupassa ja kiireesti pitää jotain löytää, niin hitto mikä ahdistus.
Mutta jos mun kanssa on mun ystävä, mun äiti tai isä, mun sisko, tai joku muu, niin mä oon täysin ok.
I mean, mä vähän ehkä jopa yllätin ittenikin, kun viime sunnuntaina I Love Me -messuilla mä hyppäsin jonkun kuntosalin lavalle ja menin sinne kokeilee Burpees kisaa. Siellä oli ihmisiä ympärillä, ja ei mua edes haitannut, että en saanut sitä tavoitetulosta. Olinpahan ainakin kokeillut.
Erilainen messumuisto.

Keinoja joilla ahdistus helpottaa

Edellisen tekstini lukeneet, ja vähänkin someani seuranneet tietää varmasti, että mä vietin syyslomani (jota mullahan ei periaatteessa ole kun oon töissä ja nyt tän kuun ollut saikulla) psykiatrisella osastolla.
Yks niistä hoitojakson tavoitteista oli opetella taitoja ja tapoja miten hallita ahdistusta ilman, että mä turvaudun siihen itteni satuttamiseen fyysisesti. Ja myös, että aina ei tarvis napata sitä pilleriä ja poistaa sillä se olotila, vaan, että oppis myös lääkkeettömiä keinoja.
Meinaa ei, psykiatrinen osasto ei myöskään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan ollaan heti ensimmäisenä tyrkyttämässä lääkkeitä. Ei varsinkaan jos on itse vähäänkään ilmaissut mielenkiintonsa lääkkeettömiin muotoihin. 🙂

Pakkohan sitä on myöntää, että alkuun olin aika skeptinen siitä, että jonkun piikkisen hierontapallon pyörittely käsissä auttaisi millään tapaa, puhumattakaan kylmäpakkauksen pitoa otsalla tai rinnalla. Lähinnä nauratti noi keinot ja vaihtoehdot, ja mietin, että mitäköhän helvettiä nyt taas.

Mutta ne auttaa.
Ainakin mua.

Parhaaksi kokemani lääkkeettömät keinot

Mä oon kokenut parhaimmiksi keinoiksi, tai keinoksi, juurikin ton hierontapalleron ja sen pyörittelyn hyppysissäni. Mä kannan yhtä palleroa mukanani kaikkialle, ja se on ehkä niistä hallintakeinoista yks kaikkein huomaamattomista. Meinaa ei kukaan välttämättä katso mua oudosti jos hierontapallo kädessä pyörin Prisman käytäviä, kun taas jos kävelisin siellä kylmäpakkaus otsalla.
Toinen keino mikä auttaa, mutta ei sitten oo kovin toimiva muualla, on se kylmäpakkaus. Se kylmä jotenki rauhottaa. Ja se pallo taasen saa jotenki ajatukset muualle kun keskittyy siihen palleron pyörittelyyn.

Yks mitä en oo kokeillut, mutta haluaisin kokeilla, on chilikarkit. Niiden tulisuus, ja siihen tulisuuteen keskittyminen kuulemma auttaa ahdistuskohtaukseen. Ja monet kokenut niistä olevan hyötyä esim. jos on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niin bussissa kun vaan nappaa karkin suuhun, ei sitä kukaan pidä outona.

Enkä mä nyt tarkoita sitä, että ihmiset koko aikaa tuijottaisikaan muita.
Mä varmasti omassa mielessäni taas suurentelen niitä katseita, tuskin niitä oikeasti on edes paljoa. Tai kun mietin itteäni kaupassa, en mä siellä muita hirveästi kattele. Hoidan omat ostokset mahdollisimman nopeaan ja lähden pois.

Kotona multa myös löytyy se paras ahdistuksenlieventäjä. Meinaa tää mun 14 vuotias seniori. Voin sanoa, että heti lievittyy ahdistus kuin ahdistus kun se höpsö hyppää syliin kehräämään, tai tulee ihan kiinni muhun viereeni nukkumaan. Se parhain lääkkeetön keino on siis mun karvakamu.

Mutta onko se ahdistus normaalia?

Mä pitkään, jopa vuosia, kuvittelin, että tää ahdistus on täysin normaalia.
Siitä jotenkin on vuosien kuluessa tullut osa mua ja mun elämää, eikä sitä osannut sitä enää ajatella epänormaalina.
Vasta siinä vaiheessa, kun pahimman ahdistukseni aikana googlasin miten ottaa lääkkeiden yliannostus (anteeks, tähän ois varmaan kuulunut se trigger warning), niin tajusin, että mitä helvettiä.
Eihän se todellakaan normaalia ole.

Ei ainakaan tolla asteella.

Toihan oli siis myöskin se momentti, kun mä tajusin, että nyt on sen päivystyksen aika. Jolloin keskiyöllä vaan äidille sanoin, että mun on vaan pakko mennä, että tähän oloon ei nyt muu auta.
Se ahdistus oli jotenkin ihan next level, ja mun ajatukset sen aikana ahdisti vielä enemmän. Hyvä etten pyörtynyt paniikkikohtauksen kourissa rattiin.
HUOM! Ei huolta, olin ihan täysissä järjissä tilanteeseen nähden kun lähdin liikenteeseen. Eli en aiheuttanut vaaraa itselleni, enkä myöskään muille.

Mä oon itse älyttömän onnellinen, että menin sinne päivystykseen, ja, että menin sinne osastolle. Koin oikeasti, että siitä oli apua, ja oon rehellisesti voinut paljon paremmin sen jälkeen. Ja on ihanaa osata hallita niitä ahdistuskohtauksia muuten kuin itteäni satuttamalla. Toisaalta kyllä mä en voi sanoa, etteikö mulla edelleen olisi mitään synkkiä ajatuksia. Valitettavasti kyllä on. Ja se kuuluu masennukseen. Varsinkin siihen akuuttivaiheeseen. Siihen missä mä edelleen olen.

Voiko ahdistuksesta päästä eroon?

Nyt vastaan rehellisesti kun sanon, että en tiedä. Kai siitä joskus pääsee eroon kokonaan. Mutta mä voin aika varmaksi sanoa, että mä olen siitä vielä hyvin hyvin kaukana.

Se matka paranemiseen on kuitenkin jo alkanut. 🙂 Matka parempaan huomiseen.


Ps. Ahdistukseen on myös lääkkeitä. Ja voin myöntää, että joskus myös itse joudun anyways tyytymään siihen lääkitykseen. Yleensä jos tunnen sen olon olevan todella paha jo alkuun, niin otan heti myös sen lääkkeen, ja sen jälkeen keskityn niihin muihin lieventäjiin. Joko niihin keinoihin mitä osastolla ollessa opin, tai sitten kiinnitän huomioni muualle YouTuben/Netflixin avulla, tai sitten kutsun luokseni kissani, joka varmasti parantaa oloa. 🙂

Kommentit

  • Nimetön Zeldake

    Hei oletko lukenut varpu eana – pelkoja suuremmat unelmat se kertoo paniikki ja ahdistunsisuuden kanssa elämisestä ja eri peloista! Suositus! Oli päräyttävä!

     0
    • Katri

      En ole kuullutkaan kyseistä kirjaa, mutta täytyy tutkia ja mahdollisesti lukea se! Kiitos suosituksesta! 🙂

       0
  • Enni

    Pakko tulla kommentoimaan kun tuo kysymyksesi voiko ahdistuksesta päästä eroon, herätti heti ajatuksia. Kärsin itse yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä – eli ahdistus on normaaliin ahdistukseen mitattavissa yleistynyttä, siis jokapäiväistä, ja ahdistus on turhan suurissa mittakaavoissa. Ahdistus on kuitenkin luonnollinen tunne jota jokainen tuntee, joten vastaan siis kysymykseesi ahdistuksesta, että ei, siitä ei voi valitettavasti päästä koskaan eroon. Usein puhutaankin ahdistuksenhallinnasta (kuten itsekin puhuit), ei ahdistuksen poistosta. Ahdistusta voi opetella hallitsemaan niin ettei se käänny valtaviin mittasuhteisiin, mutta tilanne ettei ahdistusta olisi ollenkaan, on epärealistinen. Toki sekään ei ole normaalia, että ahdistus on niin suurta että lähentelee jo paniikkia, mutta ahdistus tunteena kuuluu jokaisen elämään ja jokainen kohtaa tilanteita, joissa ahdistaa.

    Tsemppiä kuitenkin asioiden kanssa kamppailuun 🙂 Kiva jos olet jo jotain keinoja löytänyt hallitaksesi ahdistuksen tunnetta. Itsellä piikkimatto toimii hyvin, mutta täytyy myös joskus testata tuota hierontapalloa.

     0
    • Katri

      Kiitos kommentista. 🙂
      Lähinnä ehkä tarkoitin tuolla, että pääseekö ahdistuksesta koskaan eroon, juuri sellaista liiallista ahdistusta, sellaista, johon liittyy pahimmassa tapauksessa itsetuhoiset ajatukset ja itsetuhoisuus. Ja omalla kohdalla myös flashback muistot ja painajaiset koetusta nuoruusajan traumasta.
      Siitä uskon, että on mahdollista päästä joskus, vuosien päästä, eroon.
      Mutta muussa tapauksessa ahdistus kyllä on osa varmaan jokaisen henkilön elämää jossain vaiheessa. Normaali asia tuntea välillä ahdistusta, ja siinä mielessä siitä ei pääsekään eroon. 🙂

       0
      • Enni

        Mä jäin itse asiassa miettimään, että tarkoititkohan tuolla kysymyksellä juuri sitä ylenpalttista ahdistusta, ja mietin että ilmaisinkohan asiani turhan tökerösti, koska se ei ollut tarkoitus. Mutta siinä kyllä varmasti olet oikeassa, että siitä liiallisesta ahdistuksesta voi päästä eroon vielä joskus. 🙂 Mä olen kamppaillut näiden samantyyppisten asioiden kanssa nyt 12 vuotta. Jokainen on toki yksilö ja etenee omalla parantumispolullaan eri tahtiin, mutta vasta nyt näiden tolkuttoman pitkien vuosien jälkeen olen oppinut vihdoin elämään ahdistuksen kanssa. Asiat vaatii varmasti aikaa, mutta kamppailu palkitaan. 🙂

         0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.