VALIKKO

Erilainen elämä alkoi ihan pyytämättä

Erilainen elämä on alkanut, ihan pyytämättä ja sitä haluamatta. Ja mun erilaisen elämän kuukausipäivä oli eilen.
Eli tasan kuukausi sitten mun elämä muuttui kertaheitolla.
Eikä tää siis ole juhlapäivä, vaan ehkä enemmänkin sellanen pohtimisen paikka.

Kuukausi sitten mun elämä muuttui, ja siitä alkoi erilainen elämä

Kävin ensin viiden päivän aikana neljästi päivystyksessä, ja missään mua ei otettu oikeastaan tosissaan. Määrättiin vaan lisää lääkkeitä (kiitos suomen ”moderni” terveydenhuolto), ja passitettiin kotiin.
Jopa mun omakannasta löytyy terveyskeskuslääkärin kirjoittamassa lausunnossa teksti ”potilas nyt vastaanotolla ei vaikuta kovin kipeältä”, eli siis anteeksi mitä?
Miltä näyttää lääketieteellisestä näkökulmasta henkilö, jolla sitten on niitä kipuja?

Kolme päivää ton käynnin jälkeen mun kipu muuttui radikaalisti pahempaan.
Kävin yksityisellä, ja siellä sama juttu, lisää vaa lääkkeitä. Eli ilmeisesti mä en siis tosiaan näyttänyt kipeältä.
Seuraavana päivänä mä en enää kestänyt kipua, ja lähdin keskussairaalan iltapäivystykseen.
Oon kärsinyt selän kivuista 9kk, ja en todellakaan lähtis ihan pienestä päivystykseen.
En varsinkaan ilta-aikaan, jollon todennäköisesti joutuu jonottamaan useampia tunteja.
Mä varauduin tolle reissulle, ja otin mukaan läppärin sekä kaikki laturit.
Päätin nimittäin, että mähän en sieltä lähde ennen kuin saan vastauksia.
Sekään käynti ei meinannut mennä ihan suunnitelmien mukaan, mutta lopulta mut otettiin osastolle yöks.

Yhdeksän päivää ja yötä

Sairaalassa jo tuli mun erilainen elämä ilmi, kun mä harvoin haluan pyytää apua. Siellä mun oli pakko.

Olin varautunut siihen, että olisin siellä maksimissaan yhen tai kaks yötä.
Eihän siellä nyt pidempään voisi mennä.
Olin väärässä, ja mut siirrettiin yhden yön ja magneettikuvauksen jälkeen toiseen sairaalaan kivunhoitoon.
Siellä mä vietin lopulta yhdeksän päivää ja yötä.
Kyllä yhdeksän.
Toi aika muutti mun käsityksen moneen asiaan, ja koin siellä olon aikana vaikka ja mitä.
Tapasin aivan ihania hoitsuja, mutta myös niitä, jotka kohteli potilaitaan väärin.
Sekä mikä pahinta, ei uskonut potilaitaan. Esimerkkinä, että mulle annettiin aamulla yks väärä lääke, ja väittelin tästä asiasta pitkän tovin ennen kuin mua uskottiin. –> Sen jälkeen kun näytin googlesta kuvan. Ja mä olin siis vain ja ainoastaan kivunhoidossa.  Eli vaikka kuinka pyysin, että mun kivun syytä tutkittaisiin, niin sain vaan lääkkeitä. Tästä lääkeasiasta kirjoitan myöhemmin, kun äiti lähetti artikkelin, mitä lukiessa nous kyllä sellanen ärtymys pintaan, että lähti samantien Helsingin Sanomille viestiä.

Mutta siis toi yhdeksän päivää kasvatti mua todella paljon. Lähinnä siis henkisesti, koska mitään fyysistä en siellä oikeastaan tehnyt. Antoi asioihin perspektiiviä, ja sai oikeastaan mut avaamaan suun yks kaunis aamu, kun mun huonetoveria kohdeltiin kaltoin.

Erilaisen elämän jatkuminen

Ton yhdeksän päivän jälkeen en kuitenkaan päässyt eroon lääkärikäynneistä.
Sairaalassa ollessa en nimittäin saanut diagnoosia.
Tai no joo sain, viisi eri diagnoosia, joissa ei ollut mitään järkeä.
Ton 9 päivän ajan osastolääkäri sanoi mulle joka ikinen aamu, että mulla on hermosärky,
Mutta silti, kun pääsin kotiin ja sain epikriisini luettavaksi, niin magneettikuvauksen lausunnossa oli ”MRI kuvista ei siis sinällään oirekuvaa selittävää löydy.”

Oon niin onnellinen siitä, että mulla on niin huippu äiti, että se ei antanut asian olla. Äiti päätti, että mulle löydetään lääkäri, joka kertoo asiat niinkuin ne on, ja yrittää saada mut kuntoon. Vaatimuksena kanssa oli, että tää uus lääkäri ymmärtäis, että nuoren aikuisen jatkuvat kivut ei todellakaan ole normaalit. Että tälle täytyy tehdä jotain, koska tää ei oo kestänyt viikkoa (niinkuin tk-lääkärit yritti väittää), vaan tää on alkanut jo Helmikuussa.

Viikko sairaalasta pois pääsyn jälkeen menin siis tapaamaan mun uutta lääkäriä.
Matkustin yhden päivän aikana noin 600km, ja sain yhden tunnin aikana enemmän vastauksia kuin yhdeksän päivän aikana.

Sen jälkeen vielä viime torstaina matkustin Tampereelle ENMG testiin.
Mun hermotukset on kaikki ok, eli kaikki on normaalisti.
Tää kumoaa lopulta täysin mun sairaalasta saadun diagnoosin.
Mulla ei ole hermosärkyä, eikä ole ikinä ollutkaan.

Erilainen elämä, mutta diagnoosi yhä uupuu

Selästä yhä edelleen löytyy se repeämä, muutama alenema (lääkärin sanoja lainaten mun kaks alinta välilevyä on tumman tobleronen näkäkösiä. Kun niiden pitäis olla valkosen tobleronin näkösiä), ja sen lisäks vielä lievä välilevynpullistuma (joka ei kuitenkaan paina mitään hermoja).

Nää aiheuttaa kipua.
Mutta ei kuitenkaan selitä mun säteilevää kipua.
Eikä sitä, että miksi ihan yhtäkkiä mun kipu pahentui, ja miksei se millään palaudu normaaliksi. Edes lääkkeillä. Eli vaikka nyt onkin kuukausipäivä ohi, niin mulla ei edelleen ole sitä lopullista diagnoosia.

Nyt päästään siis siihen kysymykseen, että miten ni mun elämä on muuttunut?

Koska oonhan mä elänyt jo jonkunlaisen selkäkivun kanssa 9kk ajan, eli miten se nyt muka vasta muuttui?
On totta, että tää alkoi Singaporessa 9kk sitten, ja mun elämä muuttui jo sillon radikaalisti.

Mutta sen jälkeen, pikkuhiljaa, mun elämä palautui normaaliin uomiinsa.
Pystyin taas treenaamaan, ja unelmoimaan kesän kisoista, vyökokeista yms.
Oikeestaan tää unelmointi on se, mikä paljastaa, että mun selkä oli jo oikeestaan ihan hyvässä kunnossa.
Suunnittelin nimittäin aika paljon elämääni.

Mistä unelmoin nyt?

Tällä hetkellä mulla on oikeestaan kaksi toivetta, tai unelmaa;
1. Että saan tän kivun pois. Tai edes lievittymään.
ja
2. Että saan selville sen, että mikä hitto tän kivun aiheuttaa.

Lajitreenikielto

Oon tällä hetkellä myöskin 3kk lajitreeni kiellossa.
Eli jos näätte mua jossain treenaamassa, niin mä oon sortunut, ja huomaan kyllä sen virheen aiheuttaman jälkipuinnin heti saman illan aikana.
Eli jos näette jonkun kuvan, missä oon mukana treenaamassa, niin ei tarvi muistuttaa.
Muistan kyllä, mutta virheitä oikeasti sattuu ihan jokaiselle.

Toi 3kk on kuulemma se lopullinen merkki, että jos yhä sen jälkeen mulla on kipuja, niin tää asia täytyy tutkia entistä perusteellisemmin.
On ihan huippua, että nyt mulla vihdoin näyttäisi olevan lääkäri, joka on valmis tekemään kaikkensa, että vielä joku päivä mä eläisin kivutonta elämää.
Ja ennen kaikkea, että ehkä vielä joku päivä pystyisin taas treenaamaan.

Eli jos 3kk kuluessa mun kivut on edelleen läsnä, niin mulle tehdään röntgen kuvat liikkeestä.
Älkää kysykö, että miten se on mahdollista. Mutta se on oikeasti ihan todellinen juttu.
Siinä katotaan, että oisko mun selässä jokin sellanen vika, mikä pitää kiristää leikkauksessa.
Jos taas käy niin hyvin (ja huonosti), että mun kivut lakkaa, niin voidaan päätellä syyn olevan mun lajit.
Sen jälkeen täytyykin lääkärin kanssa miettiä, että pystynkö jatkamaan lajejani, vai mitä tehdään.

Henkinen taakka

Kuukauden aikana mun urheilu minäni, on muuttunut potilas minäksi.
Ramppaan tutkimuksissa, ja vaikka oon super onnellinen siitä, että vihdoin tutkitaan. Ja, että jokaisella käynnillä sulkeutuu yks vaihtoehto pois.
Niin voin sanoa tän olevan helvetin raskasta henkisesti.
On tosi raskasta ettiä diagnoosia, käydä lääkäreillä ja testeissä.
Olla aikalailla edelleen epätietoinen kaikesta, ja toivoa, että vielä joku päivä mä pääsisin elää taas sitä mun normaalia elämää. Johon kuuluu myös se urheilu.

Meinaa välillä kaipaan ihan älyttömän paljon sitä aikaa, kun mun ainut ongelma oli, että mitä laittaisin seuraavana päivänä kouluun päälle.

En anna kivulle valtaa, vaan yritän tottua tähän uuteen erilainen elämä konseptiin.

Mä tosissani toivon, että vielä joku päivä oon jossain isoissa kisoissa, tai vihdoin saanut uuden vyöarvon. Ja sillon voin voin kattoa elämääni taaksepäin, ja hymyillä, ja sanoa, että tästäkin selvittiin. Teen kaikkeni tän eteen, että vielä joku päivä mä oikeasti luen näitä tekstejä, ja mietin, että miten paljon oon kasvanut henkisesti, ja miten oon onnellinen, että se kaikki on jo ohi.

Vielä mä en oo siinä pisteessä, mutta ehkä vielä joku päivä sellanen blogiteksti multa syntyy 🙂

Kommentit

  • sara

    Tiedätkö sen tunteen, kun niihin sanoihin mihin eniten samaistuu on todella vaikea sanoa mitään vaikka ihan kamalasti haluaisi?
    Oon täs 6kk miettiny miten laittaa sanoiks sen kun oma elämäni meni ihan täysin ympäri kun vietin 6 vai 7 viikkoa sairaalassa, ja näyttää sille et sä kirjoitit nii hyvin et sanoit senki mitä mä en oo osannut.

    Kamalasti tsemppiä taas <3 Oot vahva ja Sanni tietää et tästki selvitään!!!

     1
    • Katri

      Tiedän varsin hyvin tunteen!
      Oon tässä nyt tän viimeiset 5 päivää miettinyt, että mitäköhän vastaisin sun ihanaan kommenttiin 😀

      Mutta kai mä vaan sanon, kiitos!<3

      Ja hurjasti tsemppiä myös sulle! 🙂

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.