VALIKKO
20.7.2017 14:31

Heittokunto takaisin kuntoutuksella

Heittokunto oli vielä kunnossa kuusi kuukautta sitten, kun treenasin tuleviin kisoihin. Heitin moukaria tietämättä, että en tulisi heittämään enää pitkään aikaan uudelleen. Enkä myöskään tulisi pääsemään niihin kisoihin mihin niin hartaasti treenasin.
Olin odottanut kyseisiä kilpailuja paljon, se olisi ensimmäinen kilpailu Euroopan ulkopuolella. Olisi ollut niin hienoa päästä kilpailemaan vaihto-opiskelun aikana. Samalla pääsisi nuo Singaporen tulevaisuudenlupaukset katsomaan heittojani, sillä heidän silmissä olin todella hyvä heittäjä – heitinhän heitä melkeinpä 20m pidemmälle.

Huono onni, vai kohtalo?

Vain kaksi viikkoa tuon treenin jälkeen, viikko ennen kuin kisat olisivat olleet, jouduin sairaalaan. Kyllä, se on mahdollista puolen vuoden vaihdon aikana joutua kahdesti sairaalaan. Treeneissä alkaneesta selkäkivustani oli selvästi kyse jostain suuremmasta. En pystynyt nukkumaan yöllä kivun takia, ja lopulta päätinkin lähteä lääkärille.

Yhä sairaalassa kovien kipujen kanssa elättelin toivoa siitä, että seuraavan viikon lopulla olisin heittämässä.

Eihän se tietenkään niin mennyt. Kipu oli sen verran sietämätöntä, että lääkäri halusi minun jäävän sairaalaan yöksi. Vatsani ei siedä kovin vahvoja kipulääkkeitä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi steroidi injektio nukutuksella välilevyjen väliin. Uskokaa tai älkää, vielä tässäkin vaiheessa uskottelin itselleni pääseväni niihin kilpailuihin.

Todellisuus

Vasta kun lääkäri kertoi karun totuuden, heräsin todellisuuteen. Injektiolla oli 50-50 mahdollisuus auttaa, mutta lääkäri toki toivoi sen helpottavan kipua sen verran, että pääsisin kuukauden päästä kotimatkalle ilman sietämätöntä kipua.

Mutta treenaamisesta ei tulisi vähään aikaan mitään. Siinä vaiheessa en uskaltanut enää edes kysyä mielipidettä seuraavan viikon kisoihin. Olihan tuomiona jo muutenkin, että lajini olisi mitä todennäköisimmin vammojeni aiheuttaja.

Epäusko, mitä nyt?

Seuraavat viikot menivätkin hieman sumussa. Halusin jotain muuta tekemistä, joten päätinkin varata matkan Langkawille ja Koh Lipen saarelle. Onneksi lähdin, siellä sain omaa aikaa, poissa paikalta. Oli ihana mennä hetkeksi muualle.

Koko ajan oli kuitenkin läsnä se epäusko siitä, että se yksi muutaman viikon takainen heittotreeni saattoi olla se kohtalokas viimeinen heittotreeni.
Ajatukset harhailivat.

Mitä jos olisin lopettanut moukarinheiton silloin viime kesänä? Mitä jos SM-kisat olisivatkin menneet huonommin, ja olisin lopettanut, kuten oli suunnitelmissa? Olisiko tällaista vammaa ikinä tullut?

Suoraan sanottuna olen käynyt hyvinkin pohjalla motivaationi kanssa. Taas vaihteeksi. On ollut aikoja, jolloin en ole uskonut palaavani heittämisen pariin enää ikinä. Ja aikoja, jolloin oikeasti olen vannonut myyväni heittokenkäni ja moukarini, jotta niitä ei tarvitsisi haikeudella katsella.

Kuuden kuukauden aikana on siis tapahtunut, vaikka ja mitä. Tunteet ovat heittelehtineet, kuten myös olotilat. Ei ole myöskään auttanut tähän läheisen äkillinen kuolema. Se yksi ja ainoa läheinen, jolle oli helppo ja vapauttava puhua ongelmista, ja jolta aina sai hyvän neuvon.
Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut tajuamaan, että tämän kanssa täytyy vain elää.

On parempia päiviä, ja on myös niitä huonompia.

Valmentajan tuki

Kun oma usko palaamisesta takaisin heittojen pariin on ollut pyöreä 0, tai muuten on ollut todella epäileväinen fiilis siitä pystynkö heittämään. On ollut yksi henkilö, joka ei ole missään vaiheessa menettänyt uskoa siihen, ettenkö joku päivä vielä palaisi takaisin heittojen pariin. Tai, jos on menettänyt uskon, niin on osannut hyvin sen peitellä 😉

Tämä henkilö on valmentajani. On ollut pitkät kuusi kuukautta, ja itselläni tosiaan usko palaamiseen on ollut koetuksella. Valmentajani oli se, joka soitti, kun olin sairaalassa, lohdutti, että vaikka nyt tuntuu pahalta, niin kyllä jossain vaiheessa helpottaa. Hän oli myös se, joka sanoi, että jos kaikkea tätä ei olisi tapahtunut, niin tilanne voisi olla entistä pahempi. Singaporessa minut otettiin tosissaan, Suomessa niin ei välttämättä olisi käynyt. Valitettavasti.

Oma usko paluuseen palautumassa

Muutama kuukausi sitten olin varma lopettamisestani, kunnes viisas asiakkaani sanoi sanat, jotka painautuivat pieneen mieleeni. Sitä kautta kaivoin heittokenkäni kaapista esille, katsoin niitä, ja tajusin, että heittäminen on sitä mitä kaipaan.
Joku saattaa ajatella, että on turha jahdata asioita, joita ei välttämättä pysty saamaan. Tai, että jahtaa asioita joita on vaikea saada. Mutta niin minä aion tehdä. Koska en halua luovuttaa, en vielä, kun ympärillä on ihmisiä jotka uskovat minuun.

Hitaasti kohti paluuta takaisin

Matka takaisin moukarinheiton pariin on siis alkanut. Päivä päivältä olen pidemmällä kuin eilen. En ota suurta numeroa siitä, jos joku päivä en pystykään tekemään mitä olin suunnitellut. Päivä päivältä ymmärrän entistä enemmän, miten paljon haluan palata takaisin. Miten paljon haluan heittää, edes harrastustasolla. Haluan näyttää itselleni, ja muille, että kaiken tämän jälkeen heittäminen on vielä mahdollista.

Mutta paluu takaisin ei todellakaan tule olemaan helppo. En pysty palaamaan takaisin siihen mitä olin, enkä myöskään jatkamaan siitä mihin jäin. Mutta sen sijaan pystyn aloittamaan alusta. Kokonaan alusta, vaikkei se ole niin yksinkertaista. Vielä toistaiseksi ei ole mitään varmuutta siitä, miten kroppani reagoi heittämiseen.


Viimeisimmät terveiset lääkäriltä on, että tilanteen ei pitäisi pahentua. Jos pahentuu, niin kyseessä on vain todella huono tuuri, ja syynä on voinut ihan yhtä hyvin olla sohvalla makoilu tai grillailu kuin treenaaminen.
Lupa treenaamiselle siis on. Niin paljon, kuin itse siedän sitä kipua, mikä ei todellakaan ole mitään ihan pientä. Kipu kuitenkaan ei ole merkki siitä, että mikään olisi mennyt pahempaan suuntaan.


Baby steps

2014 SM kilpailut (jos oikein muistan).

Nyt mennään eteenpäin niin sanotuilla baby steps vauhdilla. Kaikki pitää olla kunnossa, ennen kuin ottaa sen 4kg moukarin käteen ja palaa rinkiin. Keskivartalon hallinta ja voiman täytyy olla huippuluokkaa. Tekniikan täytyy olla kasassa. Ja myöskään selkä ei saisi kipeytyä kovin paljoa.

Paljon on siis vielä tehtävää, mutta päivä päivältä olen lähempänä kuin ennen. Ehkä ensi kesänä olen jo täysillä heittämässä. Ehkä en. Sitä ei voi etukäteen tietää, eli se jää nähtäväksi 😉

Mutta näillä mennään, niin kauan, kunnes olen kuntoutunut takaisin heittokuntoon. Se aika tulee vielä joskus, kunhan vain jaksan sitä kohti mennä.


Hyvin monesti on tullut mieleen vuoden 2013 olkapäävamma ja leikkaus. Kuntoutus olikin oletettua pidempi, ja usko paluuseen oli todellakin välillä koetuksella. Mutta päätin jatkaa, käytyäni muutamaan otteeseen jopa urheilupsykologin juttusilla.

Lopulta 3 vuotta myöhemmin olkapääni kuntoutui. Juuri silloin, kun olin luovuttamassa, se olikin yhtäkkiä kunnossa. Ja kerrankin oli mahdollisuus edes yhdet SM kisat (2016) kilpailla ilman mitään vammaa. Ja siellä kylvin juuri sitä menestystä mitä olin odottanut. Tilastollisesti en menestynyt, sillä jäin finaalista juuri yhdeksäntenä ulos. Mutta tein oman ennätykseni. Ja tuon kilpailun jälkeen tarkoituksenani oli lopettaa, mutta sain uuden motivaation ennätyksestäni.

Joten en nytkään luovuta! Koska olen varma, että jos luovuttaisin, niin olisin juuri siinä ”onnen” kynnyksellä, ja menettäisin mahdollisuuteni loistaa 🙂

 

Kommentit

  • Sara Kuparinen

    Voi mihin väliin tämä teksti tulikaan! Ihan hurjasi voimia sulle kuntoutumiseen ja etenkin niihin hetkiin kun se ei mene niinko toivoo.
    Täällä on myls vedetty kesä melko suoraa itkuhuutoa ja katkeruutta siitä kun kroppa vetää stopin treeneille ja just tuo sun kuvaama tilanne siitä että koskaan ei pysty jatkamaan siitä mihin jäi. Mulle on ainakin just nyt todella, todella tiukka paikka hyväksyä että näin elinsiirrettynä mulle on sarjoja paraolympialaisissa. Tiedät varmasti sen tunteen kun yrittää hyväksyä -ja samalla kieltää koko asian- että on helvetin kaukana omasta tasosta ja etenkin tavoitteistaan?

    Jään innolla seuraamaan sun blogia ja treenejä ja toivon oikeesti et saat heittää ilman kipuja tai rajoitteita! <3

    https://www.stoori.fi/hetkenketku/

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.