VALIKKO
7.4.2017 17:03

Henkinen ja fyysinen särö

Kuka minä olen? Mitä haluan elämältäni? Mikä on unelma-ammattini? Olenko oikeasti oikealla alalla? Mitä jos tämä onkin turhaa? Kehen voin luottaa? Miksi tuntuu, että kaikki menee vain pieleen? Milloin pääsen eroon kivusta? Milloin voin palata takaisin urheilulliseen normaalielämään?

Haluan olla yksin, ihan yksin.
En halua kertoa kenellekään mitään.
Sulkeudun kuoreeni, ja jätän muut ulkopuolelle.
Haluan pärjää yksin, olenhan tähänkin asti pärjännyt.
Ulkokuoreni on positiivinen, mutta sisimmässäni on särö.

Kadoksissa

En tunne enää itseäni. Johonkin on kadonnut se tsemppari, joka aina jaksoi valaa muihin uskoa. Se joka myös uskoi, että omatkin asiat tulevat kääntymään parhain päin.
Mutta entä jos niin ei käykkään? Mitä jos olen vain kuvitellut, että tiedän mitä haluan, mutta se onkin ollut vain valhetta? Mielikuvitusta? Haaveissa elämistä?

Jokaisella on oma polku kuljettavana, mutta entä jos en jaksa jatkaa matkaa?
Istun tien vierellä olevalla kivellä, katson miten muut jatkavat matkaa, mutta minä pysyn paikallani.
Miksi?
Koska en tiedä minne mennä ja miten jatkaa.
Viereeni on istuttu, ja annettu neuvoja, on yritetty johdattaa jonnekin suuntaan.
Mutta tämä ei ratkea niin.
Minun täytyy itse löytää oma tieni, sillä nhajallaiin olen tähänkin asti tehnyt.
Kuljen omia polkuja, joskus teen ne polut itse. En voi lähteä sinne minne joku minua opastaa, minun on pakko löytää oma polkuni.
Mutta mistä löydän sen? Olen eksynyt polultani, en näe sitä missään, enkä ole vielä tarpeeksi voimissani tehdäkseni uutta.

Aina kun piristyn, ajattelen, että nyt tiedän, niin tulee taas jokin uusi pettymys.
Ihan kuin mitään muuta ei enää olisikaan. Kuin pettymyksiä.


Luin Helsingin Sanomista vähän aika sitten artikkelin, jossa paluumuuttajat suomeen olivat kertoneet paluusta syntyneestä shokista tai jopa masennuksesta. Artikkelissa joku oli ollut useamman vuoden ulkomailla, mutta eräs nainen oli ollut 5kk Hong Kongissa vaihto-opiskelijana. Hyvin paljon tunnistin itseni tuosta artikkelista, ja sen lukeminen ajatuksella sai minut ymmärtämään, että tällainen on niin sanotusti normaalia. Tuntea olevansa hieman eksyksissä, ja ehkäpä jopa jollain tapaa masentunut, sillä paluu arkeen ja siihen kulttuuriin josta on kerran lähtenyt ”pakoon” voi oikeasti olla kova paikka.
On hyvä tietää, ettei tämä olekaan välttämättä mikään pysyvä ongelma, vaan asiat varmasti lutviutuvat kun on aikansa täällä rakkaassa kotimaassa taas elänyt 😉

Kotiinpaluun masennus(ko?)

Kuva otettu täältä

Mutta onko tämä omasta mielestäni masennusta, kotiinpaluun masennusta? No en sanoisi ihan niinkään.
Sanoisin enemmänkin, että Suomeen takaisin muutto synnytti minussa jonkinlaisen henkisen särön.
Ja koska lisänä siihen tulee suurimmaksi osaksi urheilusta luopuminen, niin siitä syntyy vielä fyysinen särö.
Eli minussa on särö, sekä henkisellä, että fyysisellä tasolla.

Singaporen 5kk vaihdon aikana tuli huomattua, että ihminen muuttuu hyvinkin paljon niinkin lyhyessä ajassa. Minä olen muuttunut, ja ilmeisesti en itsekään ole vielä sopeutunut omaan muutokseeni. Ja siihen mitä kaikkea 5kk aikana tapahtui. Se ottaa oman aikansa, ja sitä prosessia on turha yrittää nopeuttaa 🙂

Arjen askareisiin kiinni pääseminen tulee kestämään hetken, sillä hyvin suuri osa siitä minulle normaalista arjesta on tällä hetkellä kokonaan poissa. Normaali treeneissä käyminen on siis ainakin toistaiseksi poissa kuvioista. Se taasen tarkoittaa sitä, että minulla on paljon, aivan liikaa, aikaa ajatella asioita. Ajatella liian syvällisesti 😉

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.