VALIKKO
7.2.2018 19:28

Ikävä ei katoa vaikka elämä menee eteenpäin

Ikävä jää, vaikka kuinka aikaa kuluisi.
Ikävä, joka kalvaa sisintä menee ajan myötä pois.
Mutta ikävä tunteena, se fiilis kun tietää, että jotain asioita ei vain saa enää takaisin. Se jää.
Ikävä, se kaipauksen tunne.

Ikävä ei katoa. Se on tunne sisimmässä, se rakkauden tunne.

Tänän tuli kuluneeksi tasan 8kk siitä, kun läheiseni menehtyi.
Ensimmäiset kuukaudet olivat raskaimmat, ne kesä- ja heinäkuun päivät, juuri silloin kun olisi pitänyt täysin riennoin nauttia kesästä.
Elokuun lopulla muutin taas Jyväskylään, ja suljin kaappiini puheen, jonka hän mulle piti valmistujaisissani 2015. Tiedättekö, kun joskus vaan tulee niitä fiiliksiä, että pakko saada se pois näkyvistä. Muistuttamasta kaikesta. En halunnut enää itkeä, joten laitoin sen piiloon.

Muutama päivä sitten kaivoin puheen kaapista esiin, ja luin sen.
Kyyneleet vieri pitkin poskia, mutta samalla myös hymyilin.
Hymyilin kaikille niille yhteisille muistoille.

Samalla kaivoin myös koneeni syövereistä esiin muistopuheen, jonka pidin muistotilaisuudessa.
Mietin, että miten oon pystynyt pitämään puheen sellaisessa tilanteessa. Nytkin nimittäin kyyneleet virtasi pitkin poskia.
On ihmeellistä mihin ihmismieli pystyy suurimmankin surun keskellä.

”Toivon sinulle menestystä urallasi ja paljon rakkautta elämääsi.
Ja muista Katri että olet minulle hyvin, hyvin rakas.”

Tekisin mitä tahansa, jotta voisin sanoa samat sanat hänelle.
Muistan kun valmistujaisissani vannoin, etten ala itkemään kuunnellessani puhetta.
Se oli mahdoton lupaus.
Ihan samalla tavalla en nytkään voisi vannoa, etten enää itke kun luen puhetta. Mahdoton tehtävä.

Kahdeksassa kuukaudessa on tapahtunut paljon, se kalvava ikävä on muuttunut vain ikäväksi.
Ikävä niitä yhteisiä juttelutuokioita, ikävä sitä miten helppoa oli jakaa kaikki ilot ja surut. Miten aina sai jonkun järkevän vastauksen kaikkeen.

Yllä oleva laulu tuli iha yllättäen Spotifyn viikon suositukset listalta samaan aikaan, kun luin sitä kaappiin piilotettua puhetta. Jos lopun muuttaisi vain ”I will always remember the woman you were, the warrior.” kuvastaisi se aika täydellisesti fiiliksiäni.

”Olet aina niin iloinen, positiivinen, ja olet aina valmis auttamaan kun apua tarvitaan. Olet myös valo ihmisille, jotka elävät ympärilläsi.”

Se ilo ja positiivisuus, se luotto siihen, että mitä ikinä tapahtuukaan, niin elämässä tulee selviytymään. Se on suureksi osaksi äidin ja hänen ansiotaan. Kukapa muu olisi yhtä täydellinen roolimalli, ja selviytyjä malli, kuin henkilö joka oli selvinnyt seitsemästä syövästä..?

Seurasin sivusta ja hänen elämässään mukana, miten jokainen elämän sekuntikin oli tärkeä.
Joka päivä vähintään yksi hyvä teko toiselle, tähän mäkin nykyään pyrin. Se voi olla jotain ihan pientäkin; oven avaaminen ja sen auki pitäminen toiselle.
Tai kaupassa vanhuksen auttaminen saamaan jotain hyllyltä.
Sen ei tarvitse olla isoa. Jokainen pienikin teko on tärkeä.

Voiko ikävä olla positiivista?

Sen tää ikävä on mulle opettanut, että voi ikävöidä myös positiivisella tavalla.
Ikävä ei välttämättä aina tarkoita sitä itkemistä, ja miettimistä ”miksi taas näin?”
Ikävään voi kuulua myös se hymyily, ja niiden menneiden aikojen muistelu. Se positiivinen muistikuva siitä toisesta. Se on se, joka saa hymyilemään, ja tuntemaan kiitollisuutta kaikesta.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.