VALIKKO
12.8.2017 00:50

Juoksu ja sen haastavuus

Juoksu ei ole ikinä ollut mikään lempilajini, en vain ole ikinä nähnyt itseäni juoksuihmisenä. Lenkit on aina toki jossain määrin kuulunut treeneihin, osana muita treenejä.
Eli kyllä, myös moukarinheittäjät lenkkeilevät.
Niin tai näin, aikoinaan lenkkikertoja saattoi kertyä jopa yksi tai kaksi vuodessa 😉 poislukien tietenkin treenien alkuverryttelyt, mitkä olen aina tehnyt juosten ollessani fyysisesti juoksukunnossa.
Usein treeniohjelmassa saattoi olla lenkki, mutta en välttämättä siltikään mennyt lenkille.
Se ei vain tuntunut hyvältä.

Oikeastaan juoksu ei ole vain oikeastaan ikinä tuntunut mielekkäältä liikuntamuodolta, liian raskaalta, enkä oikeastaan edes ymmärtänyt, että se saattoi olla merkki jonkin olevan pielessä.

Kunnes sitten vuoden 2015 loppusyksystä todettiin astma, ja tuli ymmärrys siitä miksi juostessa välillä tuntui siltä, kuin keuhkot räjähtäisivät.
Tästäkin tosin kului vielä reilu vuosi ennenkuin päätin aloittaa hieman useammin juoksemisen.

Päätös, jota en kadu

Tänä kesänä sitten lopulta otin vielä yhden askeleen eteenpäin, kohti tuntematonta, ja kohti sitä mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä.. Tein päätöksen, jota en kadu. Aloitin nimittäin juoksukoulun. Tai no niin sanottu juoksukoulu. Entinen valmentajani – erikoistunut valmentamaan yleisurheilun pitkiä matkoja -, suostui alkamaan valmentamaan minua ja ystävääni kerran pari viikossa. Juoksutekniikan, ja kestävyyden lisääminen tavoitteena siis.

Näitä treenejä on vasta ollut muutama, mutta jo nyt on tullut huomattua monta uutta asiaa. Ja on tullut myös huomattua, miten väärin ihminen osaakaan juosta. Sekä miten monen virheen summa voi juurikin olla kaikenlaiset urheiluvammat.

Kestävyyttä siis noissa treeneissä tarvitsee, mutta en todellakaan häpeä sitä, etten kykene samaan kuin samaisissa treeneissä oleva ystäväni. Joka tosiaan on jalkapalloilija, ja juoksee niitä 15-20km lenkkejä jo nyt muutenkin. Eli tavoitteet meillä onkin ehkä hieman erilaiset.
Menen omaan tahtiin, ja se saa riittää.

Kehitys ja haasteet

Parasta on kuitenkin huomata oma kehitys. Erityisesti kun vasta muutama kuukausi sitten en uskonut pääseväni näin pitkälle, näin pian.
On hienoa huomata lenkillä käydessä, miten se tuntuukin hieman helpommalta. Ja lenkin aikana pystyy miettimään myös hieman tekniikkaa, eikä vain sitä, että mitenköhän sitä jaksaa loppuun saakka. Eli koko matkan päässä ei pyörikään se perinteinen ”kyllä sä jaksat! Vielä vähän matkaa”, vaan tilalle on tullut myös ”muista ne kädet! Älä nosta sitä kantapäätä liikaa.”

Jokainen treeni tuo kuitenkin mukanaan myös haasteita (onhan haasteet myös hyvästä).
En ole ikinä ollut luovuttaja tyyppiä, ja oman kehon kuuntelu on edelleen hieman hankalaa.
Kun tuntuu pahalta, yritän vielä vetää itteni ihan loppuun saakka. Usein toistelen itselleni ”Ei ole enää paljoa, pystyt kyllä jatkamaan. Älä nyt luovuta!”
Joskus kun oikeasti se ajoissa lopettaminen tai enemmänkin keskeyttäminen, olisi parempi vaihtoehto kuin vetää itsensä ihan loppuun saakka.

Pettymys

Loppuun saakka itsensä vieminen kun on jo ainakin kerran tullut näiden muutaman treenin aikana tutuksi. Viime kerralla juostiin, kuten edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa juostiin oikeasti paljon. Kovempaa ja pitempiä matkoja. Ensin 60m vetoja, sen jälkeen 100m vetoja. Siitä vielä päälle oli tarkoitus juosta 6x150m hölkkäpalautuksella. Mähän olin ihan kuollut, mutta ystäväni reippaana juoksi maalista 200m aloituspaikalle, ja juoksi 150m sijaan 200m vetoja. Rispektit hänelle. Mutta niin, mulla alkoi jo neljän vedon jälkeen tuntumaan todella pahalta keuhkoissa, tämän myös valmentajalle mainitsin, ja sanoin, että pystyn kyllä loppuun saakka.

Kuusi vetoa meni juuri ja juuri, ja sen jälkeen oli vielä jäljellä 2x400m. Niin, että 100m suorat kovempaa, ja kaarteet hiljempaa. Ensimmäinen kierros oli mulle liikaa, ja oli pakko keskeyttää.
Ja kuten aiemmin kirjoitin, luovuttaminen sattuu todella paljon henkisesti. Sen lisäksi, että musta tuntui todella pahalta henkisesti, niin samoin myös tuntui fyysisesti. En vieläkään oikein ymmärrä, miksen mennyt hakemaan repustani avaavaa astmalääkettä ajoissa. Vaikkapa niiden 150m vetojen jälkeen. Kaaduin vain tartanille makaamaan ja yritin hengittää rauhallisesti. Rehellisesti sanottuna, en ole saanut kahden vuoden aikana kovin montaa astmakohtausta. Eli silloin kun sellainen tulee, niin se on mulle kova paikka. Tuollakin kerralla tunsin vaan kuinka kyyneleet valui pitkin poskia. Ihan vain, koska oli niin paha olo niin fyysisesti, kuin myös henkisesti.
Olin taas kerran pettynyt itseeni.

”Mäpä meen lenkille.”

Joskus voi juosta jopa kaatosateessa, ja vielä hymyilläkin silloin.

Oon kuitenkin huomannut, että pikkuhiljaa se juoksukin alkaa tuntumaan ihan kivalta. Nykyään tulee jo paljon useammin ajatelleeksi ”voisin mennä lenkille.” Ja niin myös usein tulee sitten lenkillä käytyä, jos terveys sen sallii. Aina se ei kuitenkaan valitettavasti salli.
Juoksussa kuitenkin kehittyy suhteellisen nopeasti, ja erityisesti helpommin kuin muissa lajeissani, joten siinä mielessä se onkin ihan kiva laji.

Ja mä lupaan, että tuun jatkamaan juoksuharrastustani vielä Jyväskylässäkin. Erityisesti kun mulla odottelee siellä jo lenkkikaverikin! 🙂


Ps. Kaukainen haaveeni on joskus juosta puolmaraton. Mutta ehkä ensin pitäisi käydä juoksemassa jossain 10km tapahtumassa. Esim. naisten kymppi tms. Siihen on kuitenkin ihan reilusti vielä matkaa, ja se tuskin tulee tapahtumaan tässä ihan lähiaikoina. Mutta onpahan ainakin jonkinlainen pitkänajan tavoite.

Kommentit

  • Eveliina

    Heip,
    Itellä samanlaista puntarointia juoksemisen kanssa. Puolimaraton-kuntoon pääsee yllättävän nopeasti noiden spurttiharjoitusten avulla (*aloittanut juoksukunnon kohottamisen 1,5km*). Oon juossut puolikkaan muutaman kerran nyt parin vuoden sisällä, mutta tämän kesän löhöilyjen seurauksena juoksukilometrejä kertyy vain kuusi. Tuohon luovuttamisen tunteeseen voin myös samaistua.. mutta toisaalta pettymys omiin tuloksiin kasvattaa sarvet:D. Sun teksti kyllä motivoi kaivamaan lenkkitossut taas esiin! Kiitos siitä ja tsemppiä treeneihin, aivan varmasti pääset siihen 21km;)

     0
  • Lasse

    Itsellä kävi niin lukioaikoina, että liikuntanumeroni tippui jostain syystä yläasteen kympistä kasiin. Ymmärsin syyn nopeasti. Liikunnan opemme oli entinen pitkänmatkanjuoksija. Koska olen taistelija ja halusin saada nostettua numeron takaisin kymppiin, aloitin harjoittelemaan juoksemista. Muutaman kuukauden treenasin jääräpäisesti. Lopulta juoksin koulun liikuntatunnilla Cooperissa 3300 (olin tosin puolimatkassa 3800 vauhdissa ja opettaja kutsui jo Lasse Viréniksi… mutta sitten tuli liki auringonpistoksen kaltainen ja hiivuin tuohon 3300:aan :D), minkä jälkeen sain liikunnasta taas kympin todistukseen ja numeroni pysyi kaikki viimeiset liikunnan kurssit lopulta 10:ssä.

    Opin siis tykkäämään juoksusta pikkuhiljaa, mutta motivaattoriksi tarvittiin tämä tarve saada lukion liikunnasta 10. Ja koska mut on nimetty Lasse Virénin mukaan, niin oli myös loogista alkaa harrastaa pitkänmatkanjuoksua. Olen juossut nyt muutamia puolimaratoneita harrastuspohjalta. Joskus ennen inttiä juoksin 1 h 30 min aikaan. Se oli ilman valmennusta ihan hyvin, vaikka itse sanonkin. Sitä en ole enää onnistunut alittamaan, kun en ole treenannut ammattimaisesti vaan juoksen vapaa-ajallani omaksi ilokseni vailla liian kovia aikatavoitteita. On mukavampi juosta matkaa kuin aikaa. Silti mussa on niin kova kilpailuvietti, että aina lähden skabailemaan itseäni vastaan. 😉 Ens kerralla oon kuitenkin tyytyväinen jo siihen, että pääsen maaliin, kun on ollut niin paljon taukoa puolimaratoneista. Aikaa voin alkaa juosta sitten myöhemmin. Joskus vielä juoksen koko maratoninkin. Se on yksi haaveistani.

    Tsemppiä sulle juoksuharjoitteluun ja ennen kaikkea tuon astman kanssa. Tekstiesi perusteella olet todellinen taistelija ja sitä sussa ihailen, koska itse olen ihan samanlainen. Älä anna vastoinkäymisten lannistaa, ystäväni. 🙂

     0
    • Katri

      Kiitos taas ihanasta kommentista! Saa hyvälle mielelle, kun näitä lueskelee syksyn pimeinä iltoina 😀

      3300 on kyllä kova tulos cooperissa! Ja myöskin tuo puolimaraton aika 🙂
      Mullakin kilpailuvietti, tai se oman itsensä voittaminen on kyllä kova. Aina pitää kokeilla omia rajojaa, ehkä vähän turhankin paljon.

      Nyt taas odottelen jospa annettaisiin fyssarin puolelta lupa päästä takaisin lenkkeilemään.
      Onhan treeneissä alkuverryttelynä pieniä juoksenteluja tehnyt, mutta isommat lenkkeilyt kiellettiin noin kuukausi sitten.
      Pitää kuulemma yrittää antaa selälle vähän lisäaikaa toipumiselle.
      Joten jostain pitää vähentää ja keventää. 😀

       0
  • Lasse

    Nöyrin kiitokseni. Onhan nuo ihan mukavia tuloksia, vaikka jälkeenpäin harmittaa, etten sitten panostanut siihen juoksuun vielä enemmän ja lähtenyt kunnolla valmennettavaksi. Kun kilpailuvietti kerran on kova, niin mä lähden kyllä vielä joku päivä skabailemaan ainakin tota Cooper-tulostani vastaan, kunhan jaksan treenata ennen sitä kovaa. Puolimaraton-aikaa tuskin parannan (ainakaan hetkeen), mutta ajattelin parantaa pidentämällä matkaa enkä juoksemalla kovempaa: seuraava tavoite lähivuosina olisi siis maraton ;D
    Aaargh, pitääkin olla näin kunnianhimoinen (jopa harrastuksissaan)! 😀

    Kiva kuulla, että pidit kommentista. Itsekin tulin vastauksistasi hyvälle mielelle. Tällaiset mukavat viestittelyt antavat kyllä hyvin virtaa pimeisiin syys-/talvi-iltoihin. Tunnistan sun asenteessasi niin selvästi itseni, että on hienoa, kun on joku toinenkin, joka ajattelee niin samalla tavoin ja jolla on samanlainen tarve kilpailla itseään vastaan – ja taistella. Tarkoitan, että on mahtavaa, kun rakastat itsellesi tärkeitä urheilulajeja niin paljon, että olet valmis melkein mihin tahansa, että pääset uudestaan taas haastamaan itseäsi ja kokeilemaan rajojasi, jääräpäisestikin. Vaikkei siinä muiden mielestä olisi mitään järkeä. Niin mäkin teen. Toivottavasti selän toipuminen etenee aikataulussa ja olet päässyt jo lenkeille?

     0
  • Lasse

    Sori tuo viimeinen lause. Kirjoitin tän viestin ennemmin kuin luin tuosta selkäsi viimeisimmästä tilanteesta äsken. En sit muistanut copy-pastetessani vastaustani toisaalta, että tuo lause unohtui. Valtavasti tsemppiä toipumiseen! 🙂

     0
    • Katri

      Ei se mitään, tässä onkin tullut kirjoiteltua näitä blogitekstejä vähän enemmän kuin yleensä 😀 Sairaalassa ollessa on hyvä asioita kirjoitella, erityisesti keskiyön pimeinä tunteina on kiva naputella, kun ei välttämättä unta saa ;D

      Välillä häiritsee, että täällä ei pysty tykkäämään kommenteista. Niin voisi tykätä ensin, ja vastata myöhemmin. Tai pelkästään tykätä kommentista, niin toinen tietää, että viesti on huomioitu.
      Tällainen kehitysidea wordpressille.. 😀

       1
  • Lasse

    Hyvä kehitysidea, ja näköjään se on toteutunut. JES! Itseäkin harmitti, ettei kommenteista voinut tykätä. On ärsyttänyt nimittäin, kun olen kirjoittanut omat vastaukseni välillä tosi myöhässä, vaikka olisi halunnut kirjoittaa paljon aiemmin. Nytkin on itselläni ollut taas sellainen viikko, että huh huh. Mutta luovuttaminen ei käy mielessä. Ikinä.

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.