VALIKKO
15.3.2016 15:31

Kun kivusta tulee arkipäivää

Aion nyt kertoa asiasta, joka on itselleni todella vaikea. Joka kuuluu elämääni, ja josta toivottavasti pääsen joskus eroon. Tai, jolle ehkä saan joskus tietää syyn. Urheiluvammakierre.
En pysty edes muistamaan aikaa jolloin olisin urheillut (saatikka elänyt) ilman minkäänlaista vammaa.

juoksukisa

Voi niitä aikoja 😉 sinisien vaatteiden omaava, olen minä 😀 I am the one with the blue clothes 😉

Tämä on asia josta en jaksa enää edes ihmisille puhua, sillä kommentit siitä miksen lopeta urheilua kokonaan ja, että en ole terve treenatessani kivun kanssa, kyllästyttävät. Kaikki kun ei oikeastaan ole niin yksinkertaista ja helposti selitettävissä.
Olen urheillut enemmän tai vähemmän jo kolmevuotiaasta lähtien, joten urheilu kuuluu elämääni. Sen muoto on vuosien varrella muuttunut, mutta aina se on kuitenkin elämääni kuulunut. Joten sen lopettaminen ei kuulu suunnitelmiini, eikä se välttämättä edes olisi ratkaisu ongelmiin. Sitä kutsuttaisiin urheilumaailmassa ”luovuttamiseksi.”

Olen istunut liian monta kertaa sivussa ja joutunut katsomaan kun muut treenaa, olen joutunut keskeyttämään jonkin tekemisen liian useasti kivun takia. Olen kuunnellut sitä, miten jotkut ovat sanoneet laiskaksi ja valehtelijaksi, kun en ole pystynyt osallistumaan kunnolla treeneihin.
Olen rampannut lääkäreillä vähintään kerran vuodessa jonkin vamman takia.
Olen treenannut niin kovan kivun kanssa, että treenin jälkeen olen itkenyt pukuhuoneessa tai vessassa.
Ainoastaan yhdelle ongelmalle olen saanut järkevän diagnoosin viime syksynä: allerginen astma.

Vuonna 2011 jouduin lopettamaan kolmiloikan, koska lääkäri antoi vaihtoehdoksi lajin lopetuksen, tai koko urheilun lopettamisen.
Vuonna 2014 jouduin vuosi olkapään tähystysleikkauksen jälkeen toteamaan, että vamma ei edelleenkään ole kunnossa, ja kun lavan virheasento todettiin, olin täysin valmis lopettamaan urheilun vaikka heti. Lääkäri ja fysioterapeutti sanoivat, että vamman kuntoutus tulee olemaan raskasta fyysisesti, mutta paljon raskaampaa se tulee olemaan henkisesti. Sitä se oli, kahden vuoden ajan.

moukarinheitto

Kunpa sitä voisikin jo heittää täysillä… Kuva 2014 SM kisoista I wish I could do fully training, this one is from 2014.

Raskainta ei kuitenkaan ole ollut kipu ja sen kuntoutus, vaan se, miten olen itse huomannut motivaationi valuvan pois. On ihan kamalaa, miten yrittää pitää motivaatiota yllä jatkuvasti, haluaa jatkaa vielä kuntoutuksen jälkeen, mutta yhtäkkiä vain alkaa miettimään pitäisikö vain lopettaa urheilu. Kun on tottunut urheilemaan aktiivisesti, ja yhtäkkiä se ei enää onnistu, iskee jossain vaiheessa epätoivo. Joillekin se iskee aiemmin, minulle se on iskenyt näin viiden vuoden vammakierteen aikana parin vuoden sisällä useammankin kerran.
En olisi ikinä uskonut, kun reilu viisi vuotta sitten menin ensimmäistä kertaa magneettikuviin, että niitä tulee vuosien varrella vielä monia lisää. Enkä olisi sitä ikinä itselleni toivonut, tai muille.

Olen aina tehnyt treeneissä parhaani, mutta kaikkeen en aina pysty. Tullessani olkapään leikkauksen jälkeen pitkästä aikaa treeneihin, ensimmäinen asia mitä sain kuulla, oli että olen laiska, kun en pysty kaikkea tekemään. Varmasti, laiskuudestahan siinä olikin kyse, kun ei ollut mitään treeniä tehnyt muutamaan kuukauteen.

Olen aina ollut hieman ujo, ja vasta ehkä nyt viimeisen vuoden aikana olen uskaltanut alkaa sanomaan asioita suoraan. Ennen sitä olen vain ollut hiljaa, ottanut kaiken paskan vastaan, ja antanut olla. Sisimmässäni olen ollut rikki, olen kiehunut vihasta ja siitä surusta, mitä muiden kommentit ”laiskuudestani” ovat aiheuttaneet. Olen purkanut vihaani ja suruani äitiini, jolle suuri kiitos kaikkien purkautumisieni kestämisestä!❤

Tulen varmasti olemaan vielä monissa treeneissä se, joka joutuu siirtymään sivummalle kivun takia, niin kauan kuin urheiluvammat tykkäävät minusta. Nykyään en kuitenkaan (välttämättä) anna kommenttien häiritä, ne menevät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Joskus saatan jopa heittää jotain nasevaa takaisin, mutta mitäpä sitä ”herättämään nukkuvaa karhua”, mieluummin pysyn hiljaa.
En kuitenkaan väitä etteikö sanat satuttaisi.
Olen puhunut asiasta valmentajalleni, mutta valitettavasti mitään ei ole asian eteen tehty. Vaikka olemme aikuisia kaikki, toivoisin jollain tapaa valmentajan puuttuvan asiaan.

En ole ikinä ymmärtänyt, enkä tule ikinä ymmärtämään, sitä, miten jollakin voi olla tarve kommentoida toisen tekemistä. Miten jollakin on oikeutta tulla sanomaan laiskaksi, kun ei oikeasti tiedä mitä toinen tuntee kehossaan?
Jos joku on istunut treenin ajan sivussa, en ole ikinä mennyt sanomaan häntä laiskaksi. Olen mennyt hänen luokseen, kysynyt mikä on. Ei ole tullut mieleenikään mennä hänen luokseen, ja vielä pahentaa hänen oloaan sillä, että sanoisin häntä huijariksi ja laiskaksi.

Olen pahoillani siitä, että en valitettavasti kykene kaikkeen. Mutta toivon, että ihmiset ottaisivat huomioon sen, että minä todellakin haluaisin kyetä kaikkeen. Haluaisin hyppiä niitä aitoja niin kauan, kunnes jalat ovat ihan hapoilla. Haluaisin juosta vetoja, niin kauan kunnes oksettaa. Haluaisin heittää moukaria niin kauan kunnes yläkroppani on täysin väsynyt.
Haluaisin rääkätä itseäni kunnolla, mutta en pysty.
Joten toivoisin, että ensi kerralla kun mietitte sanovanne jotakuta laiskaksi (edes vitsillä), niin ajatelkaa itsenne samaan asemaan. Siihen asemaan, että oikeasti haluaisitte tehdä kaikkea, mutta ette saa/pysty. Auttaisiko teitä se, miten saatte kommentteja laiskuudestanne? Jaksaisitteko itse kuunnella sellaista?

Valitettavasti en voi lopettaa kirjoitustani sillä, että olisin nyt viimeinkin valmiina kisakesään ja kaikki vammat selättäneenä. Jos sanoisin sen, huijaisin. Kun olkapäävamma vihdoin alkoi poistumaan, tuli tilalle lonkkavamma. Kipu joka alkoi aivan yhtäkkiä, nukkuessa. Kipu, jonka syyksi paljastui kaksi alkavaa tulehdusta sekä pieni revähdysvamma. Käyn taas fysioterapeutilla epäsäännöllisen säännöllisesti.
Tämä alkaa viemään taas voimat henkisesti. Viime syksynä kävin urheilupsykologilla (motivaation takia), ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että voisi mennä käymään uudelleen. Ehkä saisin motivaationi takaisin ennen kesää.you-win-1143113_1280

Ps. Tähän loppuun vielä maininta siitä, että kaikkien kanssa kemiat eivät kohtaa ja väärinkäsityksiä syntyy, eli olen saattanut myös tulkita asioita täysin väärin 🙂 Ja tekstieni tarkoituksena ei ole loukata ketään henkilökohtaisesti, tai edes vihjailla asioista. Treeniryhmämme on ainutlaatuinen ja todella mukava (useimmiten), mutta valitettavasti otan asioita todella henkilökohtaisesti. Erityisesti kun on kärsinyt urheiluvammoista näinkin kauan, niin jo se, ettei pysty kunnolla treenata saa pahalle tuulelle. Erityisesti valmentajamme on huippu tyyppi! 🙂 parempaa valmentajaa ei osaisi kuvitellakaan!

 


In English

This time I’ll be writing about something what is largely part of my life. Something about what I don’t usually talk with people anymore. It is about sport injuries what I have had long time already.
The reason why I don’t talk about this anymore, and how hard it is for me, is that I have got many comments which make me always frustrated.
Comments like “why don’t you end sport?” or “you are so sick, that you are doing training if you have some injury.” Well it is not normal, and of course “normal” people will always wondering it.
For me it has been normal already so many years, that I can’t remember the time when I could live normal life without pain.

pain-1015576_1280

Kipu on inhottava tunne :/ Pain is not nice feeling…

Too many times, I have been sitting and watching when everybody else are doing the training. It is hard to stop doing some training because of pain, but sometimes it is necessary. When I have done this, I have got comments that I am lazy and I just don’t like that training and that’s why I skip it. That is not true. I really would like to do everything. But when you have so big pain in somewhere that normally you couldn’t even get up from bed or you just would like to cry (even if you would hate crying), then it is sign that you have to stop.
I have been doing sometimes training with so big pain, that after training, I have been crying in the dressing room or in toilet. Out from the public, because even if I don’t care what people think, it is painful to hear it out from them.

In 2011, I had to stop training triple jump, because doctor gave me two option: end all sport or change main sport.
In 2014 about one year after shoulder arthroscope, doctor told me that I have some kind of shoulder blade deformity and it caused pain to my shoulder. At that time, I was so ready to end all sport right away. But I didn’t. I decided to continue, and not giving up. Doctor and physiotherapist said rehabilitation will be mentally harder than physically. Two years it was very hard.

Hardest thing in all this, is not the pain and the rehabilitation. Hardest thing is see how your own motivation is starting slowly (or fast) disappear. Even if you try to be motivated, all the injuries and pain take away the power.
About five years ago when I first time went to MRI, I couldn’t even imagine, that it would come as a “habit” for me. Bad and unpleasant habit.

I have always done my best in training, never tried to skip anything by faking that I have some injury or I am sick. Sometimes trying my best means that I have still skip something.
After my shoulder arthroscope when I went first time for a long time to the training, and I had to skip one part because I had so bad feeling. First thing what someone said for me was, that I am lazy and faking that I have pain. Oh yeah it is so fun to fake the pain, especially when you have had three months ago surgery…

I have always been shy, and actually also sometimes too kind for everyone. I can’t say anything bad for anyone, it hurts me from inside. That’s why I have just listened every shit words, and tried to stay calm (not crying or anything). Even if I look okay, I may cry inside, and that is something what have happened a lot.

Nowadays I don’t usually give a shit what people say, but it doesn’t mean that it wouldn’t hurt me. Of course it does. I have talked about this to my trainer, but unfortunately so far nothing has happened.
I have never understood, and will never understand why people have to comment what others do (or in this case is not doing)… How someone has right to say that someone is lazy (or other bad words)? You can’t know what other one is feeling inside, you can’t always see pain from outside. People are sometimes very good in hiding their pain and feelings. It doesn’t
mean that if there is not any blood, then everything is okay. Even fracture doesn’t make blood.

If I have seen someone skipping some training, I have asked what’s going on and does she/he need some help. I know it is hard enough to skip some training, so I would never (like never) go to say something bad for her/him. It would make the feeling even worse.

I’m sorry, that I can’t do everything. But I hope that people would understand, that I really would like to do everything. While my ankle injury, I did everything and not listened doctor, and it made me to the situation that I had to quit my sport.
I would like to do so hard training that my legs would not work anymore and that I had feeling to spew up. But I can’t, even if I really would like to.

Unfortunately my writing will not end in the way that I would say I don’t have any injury. My shoulder is finally okay, but after it, I got hip joint pain. It started while I was sleeping, and I don’t have any idea where it came. But as I have earlier wrote, I’m in the rehabilitation again.
It’s hard, and again I have almost nonexistent motivation.
Last year I visited sports psychologist (motivation problems), and I think I should go there again.
This just tear me apart from everything what I love to do, and what I can’t do right now.

Ps. I want to mention, that even if I would like to get along with everyone, it is impossible. I know I have misunderstood many things, and I don’t want to blame any particular individual here, so I hope no one start to feel sad while reading my blog. After all, my training group is amazing and good, especially our coach! But I take many things very personally, because I have had so long sport injuries, so if I just I can’t do something it make me mad and sad.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.