VALIKKO
26.6.2017 17:07

Läheisen saattaminen viimeiselle matkalle

 

Illalla katsoessani taivaalle näen uuden tähden, sen minulle kirkkaimpana näkyvän.

Päivällä katson pilviä, ja yritän etsiä sieltä jotakin merkkiä.

Sateella tunnen surua entistä enemmän, jopa taivas itkee.

Aurinkoisena päivänä hymyilen, ja kiitän siitä ajasta minkä kanssasi sain kulkea.

Meillä jokaisella tulee eteen aika (/aikoja), kun menetämme jonkun meille läheisen. Henkilön, joka oli se roolimalli, ketä ihaili, kuka oli aina iloinen, ja välitti kaikista ja kaikesta. Minulle tämä aika tuli eteen muutama viikko sitten.
Menetin henkilön, joka merkitsi minulle hyvin paljon. Henkilö, joka oli taistelija koko elämänsä ajan.
Henkilö, jota jopa lääkärit pitivät ihmeenä.
Meille hänen läheisilleen, hän tosiaan oli ihme. Hänen selviytymiselleen oli tarkoitus, olen varma siitä. Aina elämänhalu voitti kivut, sairaudet, pahan olon.

Meille hän oli esikuva.

Aiheeseen liittyvä kuva

Kuva Pinterestistä

Sairaille hän oli suurtakin suurempi esikuva. Hän selvisi niin monesta, loi toivoa muille, ja varmasti valoi moniin uskoa ja luottoa siihen, että hekin pystyvät vielä selviytymään.

En usko, että olemassa on ketään joka ei olisi häntä rakastanut. Kaikki jotka hänet tapasivat, tutustuivat, rakastuivat häneen ihmisenä. Valoisa, pirteä, välittävä, kaikkien kaveri, sellainen jota jokainen tarvitsee elämäänsä.

Minulle hän oli se, jolle pystyi puhumaan kaikesta. Se, joka käski minun elää omien haaveideni mukaisesti. Käski minun olla lannistumatta vastoinkäymisistä. Valoi juuri nimenomaan sitä uskoa ja rakkautta. Perui tapaamisiaan, kun soitin ja kysyin, oliko hän kotona, jotta voisi olla kanssani. Vaikeina aikoina autoin häntä kotitöissä, ulkoilutin koiraa, juttelin. Hyvinä aikoina, joita oli paljon, teimme yhdessä.

Aika jatkaa matkaa. Ikuisuuteen.

Hän oli henkilö, joka kutsui minua hengenpelastajakseen viime syksyn tapahtumien johdosta. Olin hänelle se henkilö, joka antoi vielä hetken lisäaikaa. Olisin toivonut, että tuo lisäaika olisi ollut pidempi, mutta valitettavasti nyt oli hänen aika jatkaa matkaa. Kivun toiselle puolen.

On vaikeaa ajatella, että häntä ei ole enää. Ei ole sitä henkilöä, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia. Sitä kenelle soittaa ja kysyä voiko tulla kylään treenien jälkeen tai ennen. Ei voi kuulla enää hänen ääntään.
On niin paljon asioita, jotka jäivät sanomatta. Kysymyksiä, jotka jäivät kysymättä. Tarinoita, jotka jäivät kertomatta.

Tärkeintä elämässä.

Minulle hän yksinkertaisesti oli yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä. Ja muun muassa tämän takia olen päättänyt pitää muistopuheen hänen muistotilaisuudessa. Se tulee olemaan vaikeinta mitä olen tehnyt, mutta uskon, että se on sen arvoista. Hän piti minulle juhlissa puheita, minä autoin häntä kirjoittamaan muutamia puheita, joten nyt on minun vuoroni pitää hänelle puhe. Päästää hänet viimeiselle matkalleen.

Tämä henkilö pysyy sydämessäni ikuisesti, jättihän hän ikuisen jäljen sydämeeni. Kuten myös monien muidenkin sydämiin. Hän tulee aina olemaan mielessäni, ja muistoissani. Ja yhä edelleen tätä kirjoittaessa kyyneleet virtaavat poskiani pitkin, sillä sen läheisen menetys aiheuttaa. Surun.

 

”Me muistamme silmäsi kirkkahat,
me muistamme muistosi hyvän.
Jätit meille muiston niin valoisan,
niin kauniin, rakkaan ja syvän.” ~ Tuntematon

 

Kommentit

  • Lasse

    Samaistuttava teksti. Kylmille väreille veti. Osanottoni menetyksesi johdosta, Katri. Uskon ymmärtäväni, miltä sinusta on tuntunut. Olen itsekin menettänyt muutaman todella rakkaan ja läheisen ihmisen. Se on aina hyvin vaikeaa, mutta he pysyvät muistoissani esikuvinani, roolimalleinani.

    Miten muistopuhe meni, piditkö sen?

    Itse olen kerran pitänyt muistopuheen. Pidin sen rakkaan isoäitini hautajaisten jälkeisessä muistelutilaisuudessa. Se ei ollut helppoa, ääni alkoi välillä väreillä ja olin purskahtaa itkuun, mutta sain hillittyä itseni ja puhe meni kuitenkin erittäin hyvin. Tuo puheeni julkaistiin myös Naisten ääni -sivustolla. Isoäitini Hillevi todella oli yksi rakkaimmista ihmisistä, kuten tekstistäni voit huomata. Tämä on siis sama teksti (pikku virheineen päivineen), jonka luin hänen muistotilaisuudessaan.
    http://www.naistenaani.fi/hillevi-ranta-isoaitini-ihailemani-ihminen/

     0
    • Katri

      Pidin muistopuheen, ja vaikka olihan se hankalaa, niin jollain tapaa sai sen voiman sen pitämiseen.
      Muun muassa vanhempani ja siskoni ihmettelivät miten pystyin pitämään puheen, heistä kun kukaan ei pystynyt edes lukemaan kukkavihkossa ollutta muutamaa sanaa. Päädyin lopulta nekin lukemaan siinä muistotilaisuudessa, kun kukaan muu ei siihen kyennyt.

      Itse muistopuheen jälkeen sain paikan päältä monilta kiitosta hienosta puheesta. Ja vielä muutama kuukausi muistotilaisuuden jälkeen töissä ollessa tuli asiakas luokseni ja kysyi ”Etkös sinä ole se Katri? Pidit sen muistopuheen hautajaisissa?” Oli jotenkin jännä, kun en itse ihan heti henkilöä tunnistanut, että hän kuitenkin tunnisti minut, ja tuli vielä silloin kiittämään hienosta puheesta, ja rohkeudesta pitää puhe niinkin raskaassa tilaisuudessa.

      Eli ilmeisen hienosti siitä suoriuduin loppujenlopuksi.

      — Luin vähän tuota isoäidistäsi kirjoittamaasi tekstiä, ja todella ihanasti kirjoitettu! 🙂
      Huomasin hyvin samanlaisia piirteitä hänessä kuin omassa läheisessäni. Muun muassa juurikin tuo, että hän uskoi kaikissa olevan jotakin hyvää ja kaunista.

      Sen olen tainnut häneltä oppia itsekin, ja välillä ehkä liiankin paljon ystävieni valittelua yritän kääntää parempaan. Ja sitä kautta saan heidät vain ärsyyntymään :’D Pakkohan kaikesta on edes yrittää keksiä jotain positiivista!

       0
  • Lasse

    Hienoa, että pidit sen muistopuheen. Olit rohkea. Itsekin jostain löysin sellaisen tietynlaisen rauhan ja voiman puheen pitämiseen. Tuntui kuin olisin puhunut suoraan rakkaalle isoäidilleni. Oli olo, että isoäitini ansaitsi sellaisen onnistuneen puheen. En juuri itkenyt hautajaisissa enkä muistotilaisuudessa. Ne padot murtuivat myöhemmin, kun kukaan ei nähnyt.

    Mukavaa kuulla, että pidit tekstistä ja että siitä tuli oma läheisesi mieleen. Hän oli aivan varmasti upea ihminen – jo tuon piirteensä perusteella olen varma siitä.
    Mä olen niin optimistinen ja positiivinen ihminen, että suurin osa pessimismiin ja realismiin taipuvaisista ystävistäni välillä ihmettelevät, miten jaksan aina nähdä ne hyvät puolet. Olen elämässäni jostain syystä rakastunut pessimistisiin naisiin (pariinkin kertaan). Se on ollut tavallaan tragediani, olen joutunut olemaan se optimisti, joka koko ajan tsemppaa toista, mutta olen kai kaivannut välillä, että myös rinnalla oleva ihminen pumppaisi samanlaista positiivisuutta muhun. Ehkä mä olen sitten alitajuisesti kaivannut suhteissani sitä, että saan levittää sitä optimismiani ja elämäniloani toiseen, joka ei ole optimisti (”vastakohdat täydentävät toisiaan” -hengessä tjs.). Olen jotenkin oppinut huippu-urheilijoiden asenteista ja omista urheiluharrastuksistani sellaisen tietyn sitkeyden ja positiivisuuden; rajattoman uskon siihen, että kaikki on mahdollista. Äitini on isoäitini tavoin hyvin elämäniloinen ja positiivinen ihminen, ikuinen optimisti, ja isäni on puolestaan opettanut mulle pienestä lähtien monia urheilulajeja ja miten urheilijan pitää osata taistella.

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.