VALIKKO
11.9.2017 19:57

Laji jota rakastan

Laji, jota rakastan yli kaiken, on moukarinheitto. Ja sen lisäksi tietenkin Taekwon-Do, mutta tällä kertaa keskityn (taas vaihteeksi) moukarinheitosta kertomiseen.


Seitsemän kuukautta sitten jouduin sairaalaan kovien selkäkipujen takia. Diagnoosiksi vahvistui L4-L5 välilevyissä kaksi lievää pullistumaa, muutama välilevyn alenema, yksi lievä välilevyn repeämä ja toinen mahdollinen alkava repeämä. Sain tuomioksi sen, että parantuminen tulisi viemään aikaa. Jopa yhdeksän kuukautta. Uskalsin varovasti tuolloin kysyä, pystynkö vielä heittämään moukaria. Sain vastaukseksi, että todennäköisesti lajistani on selkävammani peräisin, ja voin kyllä varautua siihen, että en välttämättä enää pysty heittämään. Vamman uusiutuminen olisi mahdollista.

Suomeen päästyäni (maaliskuun lopulla) kävin uusissa magneettikuvissa, ja kysymässä suomalaisen lääkärin mielipidettä. En sen takia, ettenkö uskoisi Singaporelaista. Mutta halusin varmistuksen. Kysyin taas saman kysymyksen; ”Miten helposti vamma voi uusiutua? Voinko vielä heittää?” Vastaus oli aika lailla samankaltainen kuin Singaporessakin saatu. Ehkä hieman enemmän näytettiin sitä vihreää valoa, että heittäminen vielä onnistuisi.


Paluu treeneihin

Pelkästään heittäminen ei kehitä itsessään, vaan oikeastaan kehityksen kannalta jopa tärkeämpää on muistaa ne oheistreenit. Laji on vain se laji, pitää sitäkin treenata, mutta se ei ole ainut.

Päätin, että laitan sen onnistumaan. Halusin vielä heittää.
Päätös ei tosin syntynyt ihan heti, koska muutama kuukausi meni todellakin vellomisessa siinä tiedossa, että en pystyisi enää heittämään. Jos kysyisit keneltä tahansa läheiseltäni tai ystävältäni vellomiskuukausistani, he vahvistaisivat tämän faktan.

Toukokuussa olin vihdoin päässyt vellomisen yli, laitoin valmentajalle viestiä, ja päätin palata treeneihin.

Vielä yksi varmistus

Heinäkuun alussa kävin vielä kerran uudelleen magneettikuvissa, luulin, että tilanne oli pahentunut, sillä selkä tuntui kipeämmältä. Tilanne oli yhä sama. Ja tällä kertaa lääkäri kertoi, että tuskin vamma siitä pahemmaksi enää menee. Ja jos menee, se olisi todella huonoa tuuria, eikä siitä silloin voisi syyttää lajiani, vaan se on voinut tapahtua ihan missä tahansa. Se ei ollut mennyt pahemmaksi viiden kuukauden aikana, joten tuskin se enää menisi pahemmaksi.

”Tulen vielä pääsemään rinkiin.”

Heinäkuun magneettikuvauksen ja lääkärin tuomion jälkeen, päätin lopullisesti, että tulen vielä heittämään. Heittäisin vaikkapa sitten omaksi iloksi, mutta tulisin vielä pääsemään rinkiin, ja saamaan käteeni tuon 4kg moukarin.

Kuukausi viimeisen lääkärikäynnin jälkeen, olin taas ringissä. Kevyemmällä moukarilla kuin aiemmin, mutta olinpahan taas heittämässä.

Miksi jaksan yhä vain yrittää uudelleen?

Monet ihmettelevät sitä, miten jaksan aina vain yrittää. Miten jaksan palata siihen lajiin takaisin, josta on aiheutunut paljon urheiluvammoja. Miksi haluan olla urheilija. Mikä siinä on niin sellaista, että ei pysty päästämään irti.

Sanoisin, että tuollaisiin kysymyksiin ei ole suoraa vastausta. Ei ole järkevää vastausta sille, miksi haluaa aina vain palata takaisin, vaikka on joutunut lajin takia kärsimään useita kuukausia.

Ne fiilikset ovat enemmänkin tunnepuolella.

 

”Kun jotakin on tehnyt pienestä pitäen, siitä tulee jossain vaiheessa elämää muutakin kuin vain harrastus. Siitä tulee elämäntapa.”

Mä luulin olevani valmis lopettamaan. Luulin, että mun selkävamma diagnoosi olisi se lopullinen kirsikka kakun päälle, ja, että se olisi tehnyt lopettamisesta jotenkin helpomman.

Mutta mä olin väärässä, ja uskallan jo sanoa, että onneksi olin väärässä.

Järjetön meininki

Moukarinheitto on mulle laji, jota rakastan. Ja sitä ei voi järjellä selittää, vaan sen tietää ne, jotka ovat itsekin urheilijoita. Sen ymmärtävät ne, joiden unelmat ja tavoitteet keskittyvät lähinnä urheiluun. Sen ymmärtävät vielä enemmän ne, jotka ovat joutuneet olemaan poissa lajin parista pidemmän aikaa, kokeneet sen motivaation menetyksen, ja lopulta palanneet takaisin oman lajin pariin.

Ja onhan tää urheilu loppujenlopuksi aika järjetöntä meininkiä. Toiset juoksee kentällä muutaman tunnin monia kymmeniä kilometrejä yhden pallon perässä. Toiset taas matkustavat satoja kilometrejä vain ja ainoastaan sen takia, että pääsee juoksemaan yhden (tai kolme) 100m matkaa. Ja toiset, kuten minä, heittää metallista varren päässä olevaa kuulaa kentän toiseen päähän – hakee sen – ja toistaa saman yhä uudelleen, jopa 30 kertaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uudelleen.

Olen ikuisesti kiitollinen niille kaikille, jotka on auttanut mua pääsemään takaisin heittämään. Niille, jotka ovat olleet mukana niin silloin kun motivaatio oli pyöreä 0, kuin myös nyt, kun tavoitteet on asetettu ensi kesälle ja pidemmälle tähtäimelle. Toivon, että kaikki pysyvät matkassa mukana vielä tästä eteenpäin. Koska matka on vielä pitkä.

Tavoitteideni saavuttamisesta olen vielä pitkällä, mutta olen lähempänä kuin ikinä aiemmin.

Tänään tuli taas yksi virstanpylväs suoritettua. Heitin 4kg moukarilla 7 kuukauden tauon jälkeen. Palasin siis oman välineeni heittoihin. Ja se tunne, kun heitin enemmän kuin olin kuvitellut, on parasta. Eikä se heittojen pituus merkitse tässä vaiheessa vielä mitään, vaan enemmänkin se, että pystyn heittämään. Se, että pystyn taas tuntemaan sen ihanan tunteen, kun päästää moukarin käsistä ja näkee sen lentävän, ja tietää, että pystyy itse vaikuttamaan siihen miten kauas se lentää.

Kommentit

  • Lasse

    Wow, tosi hienosti kirjoitettu. Tunnistin tekstistäsi taas itseni. Itse olen ihan samanlainen taistelija, ja siksi ymmärrän täsmälleen, mitä tarkoitat.

    Löysin muuten blogisi kautta aikoinaan näiden motivaatiovideoiden pariin. Kiitos vielä siitäkin. Feel the pain -video (https://www.youtube.com/watch?v=jcVK_5nGOcM), jonka joskus jaoit, on nyt puhelimessani herätysäänenä audiomuodossa. Joka aamu herään siihen ja usein kuuntelen sen kokonaan. Se antaa mulle tsemppiä heti aamusta, että jaksan keittää aamukahvini ja valmistaa aamupuuron, mutta siitä muutenkin ammennan työhöni ja elämääni.

    Tulee mieleen hieman yksi idoleistani, amerikkalaisen jalkapallon pelinrakentaja Drew Brees, jonka olkapää meni niin pahasti aikoinaan, että hänelle sanottiin, ettei hän tuskin koskaan pystyisi enää pelaamaan huipputasolla lajiaan. Mies kuitenkin todisti toisin ja tuli takaisin. Hän voitti sen jälkeen Super Bowlin ja on pistänyt useat lajin syöttöennätykset uusiksi. Tuo loukkaantuminen tapahtui yli kymmeninen vuotta sitten. Nyt mies pelaa edelleen ja on yhä 38-vuotiaana yksi lajinsa parhaista pelaajista pelipaikallaan. Hän on myös kirjoittanut kirjan Coming Back Stronger, jossa kertoo taistelustaan ja joka on täynnä loistavia motivaatioquoteja. Miehen uralla ja elämässä on ollut lukuisia muitakin vastoinkäymisiä kuin tuo iso loukkaantuminen, mutta kaikista hän on selvinnyt voittajana rautaisella asenteellaan.

    P.S. Huomasin myös Instagramista upeat Jyväskylä-kuvasi. Olin erityisen ilahtunut, että olit kuvannut Taulumäen kirkon pimeällä kultaiseksi valaistuna. Se on yksi upeimmista nähtävyyksistä täällä (ainakin minulle tärkein), ja aion taas syys-talviaikaan käydä siellä kävelemässä iltaisin, kun kirkko on valaistu. Asuin muuten koko lapsuuteni ihan sen kirkon välittömässä läheisyydessä Tellervonkadulla.

     0
    • Katri

      On niin siistiä, että jollakin on samoja fiiliksiä, ja pystyy ymmärtämään mitä tarkoitan! 🙂
      Koska ei se kaikkien kohdalla niin ole. Mulla on muutama ystäväkin jolle joutunut selittämään varmaan satoja kertoja syyn sille, miksi haluun yhä edelleen palata takaisin moukarinheiton pariin.
      Vaikka se on just se laji, mikä on aiheuttanut mun kärsimykset. Ja noh, ehkä myös siihen vaikuttanut ne muut asiat siinä sivussa (ravitsemus, yms.) joista on tällä hetkellä uusi blogiteksti kesken, ja jonka yritän saada valmiiksi tällä viikolla :’D

      Taulumäen kirkko on kyllä nätti! Asun ite tällä hetkellä ihan Rajakadun ammattikorkeakoulun lähellä, joten Taulumäen kirkolle on lyhyt matka.
      Kirkolla voikin käydä vielä illan pimeinä tunteina, mutta hautausmaan puolelle en kyllä uskalla 😀 Tulee kaikki kauhuleffat mieleen pimeistä hiljaisista hautausmaista… :’D

       0
  • Lasse

    Joo, samanlaista selittelyä olen itsekin joutunut tekemään 😀 Mutta kun mä olen äärimmäisen sitkeä, loputtoman optimistinen, enkä koskaan luovuta missään itselleni tärkeässä asiassa. En yleensä usko horoskooppeihin, mutta olen huomannut useiden tuntemieni kauriiden olevan samankaltaisia sinnikkäitä jääräpäitä, ja siis ehdottoman hyvässä mielessä, mut tuntuu, ettei kaikki ymmärrä ihan alkuvuodesta syntyneiden sitkeyttä. Olen itse aina ollut 3. tammikuuta syntyneenä ehkä myös se, joka on tehnyt enemmän välttääkseen häpeän, kun olen ollut luokkani vanhin koulussa ja kaikki ovat odottaneet, että olen vähän vanhempana hyvä ja kokenut. Ehkä olen vain itse ottanut paineita olla hyvä (eikä muut välttämättä ole niitä mulle niin paljoa asettaneetkaan), ja sitä kautta itse oppinut tekemään enemmän työtä asioiden eteen kuin monet muut. En tiedä.
    Itsekin haluaisin perehtyä entistä paremmin ravitsemukseen. Olen yrittänyt, mutta aika ikuisuusprojekti tämä oikein syöminen tuntuu mun kohdallani olevan. Ehkä vielä joskus.

    Mä olen myös jollain tavalla sellainen kauhuromantikko, joten kävelen kyllä Puistokadun vanhalla hautausmaallakin iltaisin pimeän tullen, vaikka kovin myöhäänhän sinne ei saa mennä. Olisikohan ettei klo 21 jälkeen siellä saa liikkua. Voin lähteä joskus henkivartijaksi, jos haluat voittaa pelkosi, niin sun ei tartte pelätä niitä haudoista nousevan zombeja (ei vaan, ei niitä siellä oikeasti ole…. ihan joka kerta! :DD). Mä olen nytkin yhden kauhukirjallisuuslehden novellipäätoimittaja, ja halloweenina kirjoitin itse yhtä pelottavaa kauhustooria, joka sai mut liki itsekin pelkäämään, joten tuo Puistokadun hautausmaa on pientä siihen nähden. Ihailemani jyväskyläläiskirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen tosin totesi häntä haastatellessani näin (:D):
    ”Lapsena viihdyin Puistokadun alueella, hautausmaalla ja Tourujoen tuntumassa; jonkin verran myös Lounaispuistossa. Aika outoja seikkailuja koin silloisten kavereiden kanssa. Huonompi juttu oli, että viisivuotiaana jouduin pelkäämään vampyyreitä, joita vanhalla hautausmaalla kuulemma asusteli.”

    Yksi lempipaikoistani on myös sen hautausmaan takana/alapuolella kulkeva luontopolku. Se on kesäisin yksi Jyväskylän näteimmistä paikoista, vähän kuin Amazonin metsä suomalaisilla puilla. Vien sinne aina ulkopaikkakuntalaisia kavereitani luontoretkille ja itse tietty urhoollisesti puolustan ystäviäni Tourujoesta mahdollisesti hyökkääviä alligaattoreita vastaan :DD Taulumäen kirkkoa olen kyllä ihaillut nyt taas useana iltana iltakävelyilläni. Vaikka asustan tällä hetkellä Lohikoskella, niin kumman usein mä aina eksyn sinne lapsuuteni maisemiin Rajakadulle, Puistokadulle ja Tellervonkadulle. Ei sinne ole kuitenkaan pitkä matka, täältäkään, ja usein menen kävellen keskustaan kuntosalille muutenkin, niin tulee kävely ja salireissu samalla kertaa.

    Mä oon muuten niin outo, että tykkään niistä kauhuleffoistakin. Tosin enemmän sellaisesta psykologisesta kauhusta kuin pelkistä säikyttelykauhuleffoista 😀

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.