VALIKKO
8.11.2017 05:56

Osasto 21

”Osasto 21 täytyy olla hyvä paikka. Mähän täytän Joulukuussa 21 vuotta. Tää on joku enne.”

Tarviiko mun edes selittää miksi oon täällä?
Tarviiko mun muistuttaa koko maailman ihmisille, että mun selkä elää jotain omaa elämäänsä, enkä pysy siinä perässä.

Oon treenannut tällä samalla selällä kuukausia.
Käynyt leireillä, ja siltikään ei mitään pahentumista oo tullut. Ihan vaan jotain päivän pari kestäviä kipujaksoja, mutta hei ne on ollut ihan normi meininkiä. Niihin on auttanut ihan vaan Panadol 500mg.
Mutta sitten, ihan yhtäkkiä, mun kipu pahenee ilman mitään ennakkovarotusta. Ei auta lääkärin määräämät lääkkeet, ei mitkään.

”Mä en kestä tätä kipua. Mä oon käyttänyt lääkkeitä, on kokeiltu vaikka ja mitä. Mutta ne ei auta. Mä en haluu lähtee kotiin epätietosena. Mua sattuu, ja tää on ihan hirveetä. Mä en nuku, en pysty elää normaalia elämää. Tää kipu on jotain ihan helvetillistä.”

En ees tiedä, miten onnistuin sanomaan ton yhteen putkeen päivystävälle lääkärille, kun siltäkin ensimmäinen ehdotus oli, että mitä jos määrättäisiin vaan vahvempia lääkkeitä.
Ton mun (melkein itkunsekaisen) vuodatuksen jälkeen mua viedäänkin yhtäkkiä pyörätuolilla osasto 21:seen. Sinne missä hoidetaan muun muassa selän kirurgisia oireistoja ja toimenpiteitä. Mut otettiin sisään, vaikka tänne osastolle pääsee yleensä kutsulla, tai tapaturman jälkeen.

Pelko?

Mä en edes osaa pelätä enää. Vaikka oon yksin sairaalassa.
Olin Singaporessakin yksin, nyt oon sentään suomessa, ja saan omalla äidinkielellä hoitoa.
Tää on ihan ok, enkä välttämättä edes haluaisi mun läheisiä tänne.
Koska tiiän miten iso paikka tää on niille, mun vanhemmille, että niiden tytär on näin nuorena sairaalassa selkänsä takia.

Mun suurin pelko onkin ehkä se, että mä en tiedä mitä seuraavaks tapahtuu. Mä haluan jatkaa urheilua, mutta mä en tiedä mistään mitään tällä hetkellä. Mä vaan möllötän sairaalassa, ja kirjotan blogia keskellä yötä. Logiikka?

Onhan tää mullekin aika helvetin iso asia.
Mä oon se urheilija, joka ei oo vielä päässyt kapuamaan huipulle.
Mä oon aina toistellut sitä, että hittovie kaikesta selvii, ja mitä tahansa eteen tulee, niin palaan vielä kisakentille.

Mutta palaanko sittenkään?

Mä en oo enää varma siitä. En oo oikeestaan varma enää mistään.
Tiiättekö, sellainen epävarmuuden tunne iski. Koska tää ei oo eka kerta sairaalassa tän selän takia.
Pakkohan jotain on olla pielessä.
Mä olin tiistaina koulussa, hyvin kestin Buranan voimalla klo 17.30 asti.
Yhtäkkiä mua alko ahdistaa ihan älyttömästi, ja mun oli pakko päästä pois.
Kotona itkin.
Ja soitin keskussairaalan päivystykseen.
Tää kipu ei oo vaan enää normaalia, eikä se ahdistus mitä se tuo mukanaan.

Mä oon rikki.

Mutta onneks on osasto 21 joka toivottavasti osaisi auttaa. Huomenna (tai no tänää) sen näkee…


Pahottelen ehkä vähän sekavaa tekstiä. Kirjotan tätä klo 4.30-5 (jotain) keskussairaalan osasto 21:sessä.
Mä oon nukkunut varmaan 2h, viime yönä ehkä 4h. Sitä edellisenä varmaan kanssa 4h.
Joten tää on tällanen vuodatus. Jota tuun ehkä katumaan sinä kauniina päivänä kun oon saanut vähintään 20h yöunet.

Kommentit

  • Lasse

    Ei tähän nyt oikein löydy sopivia sanoja, mutta: hurjasti tsemppiä, ystäväni!
    Sä olet taistelija, ja vaikka tuntuu miten pahalta, niin älä ikinä luovuta. Nyt älä mieti urheilua hetkeen, vaikka se on vaikeaa, vaan keskity taistelemaan parantumisesi eteen. Tiedän, miten turhauttavaa se osaa olla, miten usein olet vastaavia vastuksia vastaan taistellut ja miten varsinkin näin pimeässä marraskuussa tällainen voi ahdistaa normaalikin enemmän. Mutta silti, sä pystyt ja sä et ole yksin.

    Itsekin käyn läpi raskasta jaksoa just nyt. En aio luovuttaa, vaikka välillä elämä tuntuu tosi vaikealta. Mäkin olen taistelija ja aion selviytyä.

    Lähetän telepaattisen halin. Toivottavasti se löytää perille asti.

    Tsemppiä Katri! 🙂

     1
    • Katri

      Kiitos tsempeistä! Tsempit myös sinne! 🙂

      Täällä sairaalassa ollessa on kyllä tullut huomattua miten tyhmistä asioista sitä voikaan stressailla ja ahdistua, tai miten nyt selittäisi tän; muutama päivä sitten laitoin kavereille viestiä, että hitsit kun häiritsee likaset hiukset ja en ymmärrä miten täällä oleva shampoo toimii.
      Siinä oli vähän kaverit ihmeissään; ”sä oot sairaalassa, ja sun ainut ongelma tällä hetkellä on sun likaset hiukset..?”
      😀 😀 tiedän, voisinhan mä muustakin vähän isommista asioista stressailla. Kuten siitä, että millon pääsen tältä pois.

      Mutta joo, ei auta pimeä marraskuu tähän. Mulla on täällä pari ikkunaa mistä kattoa ulos, ja eilen kävin ensimmäistä kertaa tiistain jälkeen ulkona. Rehellisesti sanottuna, olis tehnyt mieli karata kotiin :’DD

       1
  • Lasse

    Kiitti tsempeistä! Tulivat tarpeeseen Sairaalassa on varmasti välillä vähän liikaakin aikaa ajatella, ja jos on niihin pieniinkin yksityiskohtiin takertuva suorittajaluonne, niin ei tuo ole ihme, että sairaalan shampoot häiritsevät. 😀 Itsekin olen urheiluharrastuksistani ja urheilijaidoleiltani oppinut, että suuriin tuloksiin päästään monesti pieniä detaljeja hiomalla: kun tekee monet pienet asiat hyvin, niin suuretkin onnistuvat. Tämä asenne jää sitten helposti päälle kaikkeen elämässä ja suorittaa samalla logiikalla sitten jopa silloin, kun ei tarttisikaan. Mä samastun tuohon tilanteeseen, vaikken ole itse just tuota ”sairaalan shampoot” -ongelmaa läpikäynytkään.

    Ootkos jo karannut kotiin? 😀 😀

     1

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.