VALIKKO
17.10.2019 18:37

Psykiatrinen osasto todellisuudessa

Psykiatrinen osasto tuo varmaan monen mieliin pehmustetut huoneet, lepositeet, valkotakkiset, huutavat potilaat, rauhattomuuden, huonon kohtelun… Listaa voisi jatkaa melkeinpä loputtomiin.

Mäkin tiedän noi mielikuvat.
Mulla oli aivan sama mielikuva, ja sen takii se kynnys hakeutua psykiatriseen päivystykseen ihan ekaa kertaa oli aika iso.
Faktahan on, että tollaset mielikuvat tulee tosi usein elokuvista ja sarjoista, ja sen takia sitä hyvin helposti luullaan, että todellisuus on samanlaista.
Enhän mä voi kaikkien maiden puolesta puhua, enkä edes kaikkien suomessa olevien psykiatristen osastojen puolesta. Voihan se olla, että jossain päin tollaista, tai jotain sinne suuntaan olevaa, on ihan oikeasti.

Eli siis voihan se olla, että mä vaan satun olemaan hemmetin hyväonninen, ja satun nyt vain olemaan sellaisella osastolla, jossa oikeasti saa apua ja otetaan jokainen potilas ihan inhimillisenä ihmisenä. Elävänä olentona, jolla on tunteet ja mielipiteet. Ihmisenä, jolla edes jossain syvällä sisimmässä on se halu elää.

Psykiatrinen osasto omalla kohdalla

Ne jotka mua somessa seuraa, niin onkin varmaan jo tietoisia siitä, että mähän siis juuri nyt tällä hetkellä olen psykiatrisella.
Suljetulla osastolla (tosin kaikki psykiatriset osastot täällä on suljettuja).
Ja mähän tulin tänne vapaaehtoisesti. Kukaan ei mua raahannut tänne väkipakolla, vaan itse autollani ajoin keskiyön pimeinä tunteina päivystykseen, ja suostuin mulle ehdotettuun lyhyeen osastohoitojaksoon. Mä näin sen mulle parhaimpana vaihtoehtona just sillä hetkellä.
Ja mä en todellakaan kadu päätöstäni. Koen, että se oli just oikea päätös.

Miten hajalla voi olla, että hakeutuu psykiatriselle osastolle omasta tahdosta?

Psykiatrinen osasto – onko sinne hakeutuminen rohkeutta vai jotain muuta?

Mä oon miettinyt tätä nää muutamat päivät mitä täällä oon ollut.
Oliko se rohkeutta, että tulin tänne?
Vai sittenkin syvää toivottomuutta?
Jotenkin haluan uskoa sen olevan molempia.

”Mä pelkään tekeväni itelleni jotain. Ja mä en halua. En halua satuttaa itteäni, tai tehdä jotain peruuttamatonta. Ja sen takia mä tulin tänne.”

Näin sanoin silloin aamuyöstä päivystävälle psykiatrille. Ja sanoin sen uudelleen samalle psykiatrille, kun tavattiin eilen hoitokokouksessa.
Mulla yksinkertaisesti oli omat voimat vaan niin loppu, että mä näin sen osastolle tulemisen ainoana vaihtoehtona.
Mä tarvitsin paikan, jossa tiesin, että tulisin olemaan turvassa. Turvassa itseltäni.
Se on meinaa pelottavaa, se tunne, se fiilis, kun tajuat, että pelkäät omia ajatuksia.

Ei tällaista osaa kuvitella

En mä todellakaan olisi ikinä osannut kuvitella, että mä joku päivä hakeudun psykiatriselle omasta tahdostani.
Mutta toisaalta taas en mä myöskään osannut ikinä kuvitella, että mä joskus kertoisin niistä kaikista asioista, mitkä tapahtui niin monta vuotta sitten.
Mun oli tarkoitus pitää ne itselläni loppuelämäni, mutta mä tajusin, että ei se vaan toimi niin. Ja ihan hyvä niin, meinaa mä tahdon uskoa, että kun puhun niistä asioista tarpeeksi usein, tarpeeksi paljon, ne ei enää aiheuta mulle paniikkikohtausta tai ahdistusta, vaan niistä tulee ihan vaan perus asioita. Sellasia asioita, mitkä on osa mun menneisyyttä, osa mua.

Palatakseni takaisin siihen millaista täällä osastolla on, niin täällä on täysin erilaista mitä kuvittelin.
Mähän olin täällä jo kerran valvontavuorokaudella (eli vain 1 yö/noin 24h).
Mutta nyt kun oon täällä muutaman päivän, niin mä oon päässyt tapaa lääkäriä, mä saan jutella hoitsujen kanssa paljon enemmän, mä oon tutustunut tän osaston ”ahdistuskaappiin.” Sieltä löytyy apukeinoja siihen pahimpaan ahdistukseen.
Mä oon jutellut muiden potilaiden kanssa. Kattonut telkkaria, käynyt ulkona, tavannut mun vanhempia, jotka on käynyt mua moikkaamassa (tietenkin). Mä jopa löysin tuolta yhteisien tilojen hyllystä mielenkiintoisen kirjan. Ja pärjäsin jopa 3 päivää ilman mun läppäriä. ;D

On täysin ok olla hajalla.

Eilen mun hoitokokouksessa psykiatrinen lääkäri sano asian, joka jäi mun mieleen tosi hyvin. Sano asian, jota mulle ei oo koskaan sanottu. Tai ei ainakaan niillä sanoilla.
Ja mä sain itse siitä jotenkin hyvän mielen. Ja ehkä tää auttaa jotakuta muuta, jolla on ollut samanlaisia fiiliksiä.

Mulle sanottiin, että jokainen jolla on koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia, tai ihan konkreettisesti itsetuhoisia tekoja, ei tuu pääsemään niistä ajatuksista eroon edes välttämättä vuosienkaan päästä.
Ne ajatukset on osa sitä sairautta. Osa sitä ihmistä. Ne on osa masennusta todella monella.
Ja vaikka ne on aina sellaset, mitkä pitää ottaa vakavissaan, niin jossain vaiheessa niistä ajatuksista osaa luopua. Osaa sanoa niille ajatuksille ”mee nyt pois. En halua sua.” Se ei tapahdu heti, siinä voi mennä kuukausia. Vuosia.
Mut joku päivä, vaikka se itsetuhoisuus olis edelleen läsnä, niin ne ajatukset osaa siirtää muualle. Osaa itse tehdä siitä tilanteesta turvallisen ilman, että tekee itelleen yhtään mitään.

Jotenkin se tieto siitä, että tollaset ajatukset on ns. normaaleja masennuksen kanssa taisteleville, ja, että se on täysin ok. Loi mulle niin paljon uskoa. Loi uskoa tulevasta, ja siitä, että joku päivä mäkin osaan niille ajatuksille sanoa, että lähtee pois. Ennen kun itteäni satuttaisin fyysisesti millään tavalla.

Musiikkikin voi helpottaa

Tähän loppuun mä haluan laittaa videon, jota kuuntelin nuorempana silloin kun mulla oli huonoja päiviä. Biisi, joka on kaikkien näiden vuosien ajan pysynyt mun elämässä hyvin tärkeänä biisinä.
Mulla kesti hetki etsiä se, koska en millään muistanut nimeä, siitä on meinaa muutama vuosi kun viimeksi sen YouTubesta kuuntelin, mutta jollain tapaa just nyt, tähän hetkeen, näihin päiviin, se sopii täydellisesti.
Ja joskus tietyt biisit oikeesti auttaa rauhoittumaan, ja ne voi auttaa ahdistuneisuuteen. Tietyillä tavoilla se voi myös kuitenkin tilannetta pahentaa. Eli on tärkeä löytää se oikea biisi, se oikea musiikkilaji joka itselleen toimii.

Ps. Tähän ihan loppuun mä haluan sanoa, että jos sulla on itsetuhoisuutta, tai tiedät sun läheisellä olevan, niin hae apua. Jos et uskalla yksin hakea apua, niin pyydä mukaan ystävä johon voit luottaa. Tai pyydä omaa äitiä mukaan. Tärkeintä kuitenkin on, että hakee sitä apua, ja ottaa sen ekan askeleen kohti parempaa huomista. Mä tiedän, paremmin kuin hyvin, että ne ajatukset että sä haluat pärjätä yksin ja selvitä itekseen kaikesta, on siellä päässä. Mutta sä ansaitset sen avun, ja sulla on siihen oikeus. Älä ajattele selviäväsi yksin, koska joku päivä ne tulee takaisin sun elämään kummittelemaan, ja siinä vaiheessa niistä puhuminen on tuhat kertaa vaikeampaa. Älä tee niin kuin mä ja odota lähes 10 vuotta. Hae apua ajoissa.

Alla kaksi linkkiä (niitä on enemmänkin kyllä) josta voi hakea apua, ja etsiä itelleen se paras keino:

https://nuortenlinkki.fi/mista-apua
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/hae_neuvoja_ja_apua/mista_saan_apua/Pages/default.aspx#symptomID=17

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.