VALIKKO
4.8.2018 13:55

Sairaala tutuksi Australiassa

Sairaala on jostain syystä aina tullut mulle tutuksi ihan minne tahansa lähdenkin pidemmäksi aikaa reissuun. Singaporessa tuli käytyä vähän useemmin sairaalassa, ja tulihan se nyt täällä Ausseissakin vastaan. Eihän täällä olla kuin vähän reilu kuukausi oltu – siis oiva aika pistäytyä paikallisessa sairaalassa…

Ihan näin omasta näkökulmasta oli kyllä kiva vertailla Suomen ja Australian päivystystä julkisella puolella. Ja oli jotenkin huvittavaa, miten lääkärit ja hoitsut pahoitteli viivästystä, kun olin odottanut 30 minuutin ajan. Kyseessä oli kuitenkin koko Queenslandin (asukkaita lähes 5 miljoonaa) suurin ja vilkkain emergency department.
Mun vaivani oli kuitenkin omasta näkökulmasta sellanen, että sinne ambulanssilla tulevat oli kyllä etusijalla hoidon saamisessa.

Sairaala kutsuu

On jotenkin jännä, kun itse tuntee oman kroppansa kuitenkin suht hyvin nykyään. On oppinut elämään selkäkivun kanssa jotenkuten, on oppinut tuntemaan flare-up:it, ja tietää, että ne menee kyllä ohitse.
Mutta joku raja täytyy kyllä kipuihin vetää (erityisesti jos niissä on jotain uutta), ja mun raja tuli vastaan maanantai aamulla. Oikeestaan se tuli vastaan jo muutama päivä aikaisemmin, mutta mun ”minähän en päivystykseen lähde” ajattelumalli piti pintansa muutaman päivän, kunnes oli vaan pakko tyytyä kohtaloon ja ottaa nokka kohti päivystystä.

Mä siis lähin päivystykseen, kesti reilu tunti päästä perille. Lääkäri tuli kattoo mua tunnin sisällä, ja kohta mun ympärillä pyörikin vähän enemmän niit lääkäreitä. Joku emergency department:in päivystävä ylilääkäriki siinä kävi selittämässä mulle mitä aiotaan tehdä.

Maanantain päivystysreissu jäi verrattaen lyhyeksi, ja pääsinkin jo samana iltana pois. Ehdin vielä illan viimeisimpiin busseihin, ja pääsin kotiin nukkumaan.
Kivuille ei löytynyt mitään syytä, ei vaikka tehtiin verikokeita ja ultraääni tutkimukset.

Takaisin päivystykseen

Keskiviikko illalla mulla tuli taas mitta täyteen.
Olin just syönyt ruoan, ja ton ruokailun jälkeen en pystynyt olemaan missään asennossa ilman älyttömän kovaa vatsakipua. Maanantaina mulla siis oli sekä selkä, että vatsakipu, nyt oli ihan basic selkäkivun lisäksi älyttömän kova vatsakipu. Se oikeestaan säikäytti mut aika pahasti, koska en ikinä oo tuntenut samanlaista vatsakipua, joten otin taas nokan kohti päivystystä.

Tällä kertaa jouduinkin odottaa vähän kauemmin, koska näköjään iltapäivystys on kiireinen myös täällä päin maailmaa. Kokemuksena sekin ihan hauska, tuli meinaa nähtyä potilaita ääripäästä toiseen.

Sairaala tarinoita

Eräskin vanhempi rouva istui vieressäni, ja kertoi hoitsulle miten hän ei halua kuolla, kun on lapsia ja lapsenlapsia — lääkäri oli siis hänelle määrännyt antibiootteja, ja tämä rouva parka ajatteli antibioottien tappavan.

Toisella puolella vieressäni istui mies, joka valitteli päivystävälle hoitajalle, miten saisi polttavan tunteen rintalastassa loppumaan. Oli kuulemma kokin työssään juonut etikkaa limonaadin kanssa sekaisin, ja nyt halusi tuon ikävän poltteen loppuvan.

Ja oli myös tämä yksi rouva, joka tuli neljän poliisin saattelemana käsiraudoissa päivystykseen. Huutojen ja kiroilujen perusteella ei ollut oma valinta.

Oli myös niitä, jotka tuskissaan tulivat odottelemaan, mutta kun eivät saaneetkaan hoitoa tunnin sisällä, lähtivät kuin ihmeparantuneina takaisin kotiin. Koska eivät vain jaksaneet odottaa. Selkeästi oli siis yöpäivystyksen veroinen vaiva.

Nesteytys

En lopulta tiedä kuinka kauan odotin hoitsun ja lääkärin tapaamista. Mainittakoon, että täällä päivystys ei ole samanlainen kuin suomessa. Täällä päivystyspotilaat odottavat ensin triage hoitajan arviota, sen jälkeen hoitsun arviota ja sen jälkeen vasta lääkärin arviota, jos tilanne näyttää siltä, että hoitsu ei asiaa pysty hoitamaan itse. Kaikki tämä tapahtuu tilassa, jossa on verhojen takana sänkyjä. Eli ei mennä niin sanotusti yksityiseen huoneeseen potilaan kanssa, vaan ihan vaan verhojen taakse makoilemaan ja juttelemaan tilanteesta.

Mut laitettiin tällä kertaa nesteytykseen, koska lääkärit oli sitä mieltä, että mulla on pian nestehukka, kun kerroin, että en pysty mitään syömään enkä juomaan kivun takia.
Tippa laitettiin käteen yleisellä puolella, ja sen jälkeen mut vietiin päivystyksen lyhytaikaiselle osastolle odottelemaan lääkärin mielipidettä.

Testit ei anna vastausta

Mulle tehtiin uudelleen ultra, tällä kertaa ylävatsan kohdalta, koska siellä se kipu oli nyt.
Tehtiin kai vielä lisää verikokeita, mutta oikeestaan mitään ei vaan löytynyt.
Mulla oli lääkärinä sama, joka näki mut maanantaina (päivystävä ylilääkäri), ja tää lääkäri ihmetteli kovasti, että miten mut oli päästetty lähtemään kotiin maanantai illalla kivuissa ja ilman mitään lääkereseptejä. Ihan vaan sen perusteella, että mitään ei löydetty.
Pakko myöntää, että itekin ihmettelin samaa, mutta en kyseenalaistanut tuon päätöksen tehnyttä lääkärin päätöstä sinä iltana.

Anyways, vietin yhden yön sairaalassa. Tapasin taas vaihteeks älyttömän mukavia hoitsuja, ja älyttömän hyviä lääkäreitä.
Valitettavasti kuitenkaan päivystysosasto ei pystynyt tekemään lisätutkimuksia, koska tilanne on vähän kuin Suomessa. Tehdään ne tarpeelliset testit, laajemmat tutkimukset vaan jos potilaan henki on vaarassa. Koska mä en ollut hengenvaarassa, jäljelle jäi se, että jatkotutkimukset täytyy mennä mun general practice lääkärin kautta. Annettiin muutaman lääkkeen resepti, ja lähetettiin torstai ja perjantai välisenä yönä klo 2 kotiin.
Huom! Lääkärin mukaan olisin voinut jäädä sairaalaan yöks, mutta koska mun oli pakko soittaa vakuutukseen ja äidille, istuin keskellä yötä sairaalan käytävällä (siellä oli paras valo), niin ilmeisesti näytin niin hyvinvoivalta, että hoitsut päätti lähettää mut kotiin.
Voin sanoa, että Marraskuussa sairaalassa ollessa ja samalla tavalla käytävällä istuessa multa ei kukaan tullut kysymään oonko ok. Tuon lähes 2h aikana mitä siinä lattialla istuin, ohitseni käveli ainakin 20 eri henkilökuntaa (hoitsut, lääkärit, huoltomiehet yms) ja jokainen kysyi huolestuneena, että oonko mä ok. 😀

Jatko pläänit

Koska ainahan täytyy olla joku suunnitelma siitä mitä nyt tapahtuu, niin mun kohdalla se tarkottaa odottamista, kivun hoitoa, ja eri asiantuntijoiden näkemistä.
Perjantaina soittelin sinne ja tänne, yritin saada itelleni endoscopy tutkimukseen aikaa, mutta kaikkialle tarvittiin lähete (eli ei riittänyt sairaalasta saatu discharge letter, jossa mainittuna, että tuo tutkimus täytyy tehdä). Eli ihan ensimmäiseks mun piti itselleni hankkia tuo general practice lääkäri – koska eihän mulla nyt sellasta vielä ollut. Täällä kaikki siis hoituu GP:n kautta, aina pitäisi ensin ottaa yhteys omaan lääkäriin ennen muualle hoitoon hakeutumista. Ja jos esim. menee päivällä päivystykseen, ja kertoo ettei oo ollut omaan lääkäriin yhteydessä, ei päivystyksessä sitä katsota kovin hyvällä. Mun kohdalla onneksi ei ollut ongelmaa, koska mullahan ei GP:tä ollut. ;D

Päivystylääkäreiden mukaan mulla mitä todennäköisimmin on gastric ulcer, eli suomeksi mahahaava.
Tää oli mulle aika shokki, koska onhan mulla joo kovat kivut, mutta en todellakaan osannut tollasta odottaa. Ja sen takia mun pitäisi päästä tohon endoscopy tutkimukseen, johon on nyt GP laittanut lähetteen, ja vakuutukseni aikoo sen korvata, koska kyseessä kuitenkin matkasairaus. Jos julkisen puolen kautta hakisin tuohon tutkimukseen, olisi jonot taas kerran suomen kaltaisia, eli saattaisin joutua odottamaan jopa 6kk. Yksityisen kautta menee kuulemma maksimissaan 2vk – joten vakuutus kannattaa todellakin olla myös täällä Australiassa, vaikka olisikin Medicare kortin hankkinut.

Vielä mukavampaa oli saada tietää, että jos se on tuo mahahaava, niin syynä on todennäköisesti lääkkeet joita oon viimeiset 17kk käyttänyt kroonisen selkäkivun hoitoon. Kun saa tietää tollasen faktan, niin loppuu kyllä äkkiä (ilman sitä lääkärin kehotustakin) kyseisen lääkkeen käyttö.
Mutta ei nyt pidä vielä ihan täysin freak out, koska asiasta ei vielä olla varmoja.
Totuus on, että jos kyseessä ei oo mahahaava, niin tutkimukset vaan jatkuu, ja sen jälkeen testataan kaikki keliakiasta chronin tautiin yms.

Niin ja noh, mun plääni on, että tän vaivan takia ei kiitos enää päivystykseen. Vaikka ne hoitsut mulle iloisesti sillon yöllä toivotti ”see you again.” Mun puolesta kuitenkin, ei kiitti again. Vaikka hoito oli hyvää, niin mieluiten kuitenkin pysyisin terveenä.

Eikun eteenpäin

Mä oon ite ihan positiivisin mielin. Ja rehellisesti sanottuna taas vaihteeks onnellinen siitä, että oon täällä tän asian kanssa, kuin suomessa. Mulla valitettavasti ei oo parhaimmat kokemukset suomen terveydenhuollosta, joten jotenkin tuntuu siltä, että suomessa ei todellakaan oltaisi tähän mun vaivaan paneuduttu näinkään perin pohjin päivystyksessä kuin täällä. Tuskinpa olisin saanut vietyä asiaa näinkin pitkälle jo, joten ihan tyytyväinen oon täällä olemiseen.
Toki asioita on vähän hankalampi täällä hoitaa, koska pitää kaikki englanniksi hoitaa, ja eri maa eri tavat.

Mutta kaikesta oppii, kaikesta tulee vahvemmaks.
Kyllä aurinko vielä risukasaan paistaa joku päivä. Paistaa se meinaa tälläkin hetkellä, meinaa Ausseissa olo on kyllä ihanaa. 🙂 Ja aina löytyy jotain positiivista, meinaa eilen sain vihdoin syötyä 50h paaston jälkeen. Oikeestaan pakotin itteni syömään, kivusta huolimatta. Mutta koska myös nälkaisenä olo saattaa kipuja pahentaa, niin valitsin pienemmän pahan, eli syömisen. 😉


Ps. Ihan vaan tällanen sivu/jälkikommentti, syy sille miksi mulla kaikissa kuvissa on ihan omat vaatteet päällä on se, että täällä potilaita ei heti pueta sairaalakaapuihin. Näin ainakin päivystyksen lyhytaikaisella osastolla. Ja sairaaloiden nettisivuilla lukee, että jos aikoo olla yötä, niin pitää ottaa omat vaihtovaatteet mukaan. Täällä sairaaloissa siis ollaan omissa vaatteissa, joka mun mielestä on älyttömän ihana idea. 🙂

Pps. Kirjoitan nykyään kolmatta (hups) blogia, jossa kerron tarinaani kroonisen kivun alkuajoista pisteeseen jossa nyt oon. Eli suoraa puhetta kuntoutuksesta, kivun kanssa elämisestä, mun polusta kohti back on track urheilussa, vastoinkäymisistä, eli ihan kaikesta. Kirjotan englanniksi, koska nykyään yli puolet mun ystävistä asuu muualla kuin suomessa, ja puhuu muuta kieltä kuin suomea. Ja koska tuon blogin kirjoittaminen on yks keino saada mm. mun personal trainer ymmärtämään asioita vähän paremmin, ja tietämään miten mä voin yms. 🙂 Jos kiinnostaa, niin blogin osoite on tämä: http://roadbackontrack.blogspot.com

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.