VALIKKO
28.7.2019 22:34

Sattuu niin helvetisti

Sattuu niin, että ei jaksa enää itekään tätä ymmärtää.
Mä oikeesti kuvittelin, toivoin ja salaa myös luulin, että tää olis ollut jo ohi. Kaukana pois silmistä ja mielestä.
Mä oikeesti uskoin, että olisin päässyt jo yli sen pahimman, ja että takana olis ne ajat kun jatkuvasti kärsin ja jopa pelkään.

Kuvittelin, että olisin jo voinut kutsua itteäni survivoriksi.

Tai ihmiseksi, joka pääs läpi tänkin, tai whatever. Joku sellanen, että mä oisin päässyt jo tänkin yli, ja olisin voinut iloita voitosta.

Mutta todellisuudessa tää ei oo vielä ohi.
Ei läheskään.
Tää on varmaan vaan uuden alkua.
Tai vanhan jatkoa.
Enpä enää itekään pysy perässä.
Meinaa välillä musta tuntuu, että mä käyn tällä hetkellä läpi niitä pahimpia aikoja. Aikoja, jolloin kaikki on niin epävarmaa ja outoa. Sellasta mitä mä hartaasti toivoin, että olis jo kaikki takana.

Sattuu myös sieluun

Mun on vaikea sitä myöntää, vielä vaikeampi hyväksyä, että myös mun oma mielenterveys on alkanut rakoilemaan.
Päivystävän lääkärin mukaan ei oo mikään ihme. Se on ihan normaalia. Varsinkin kun mä en oo saanut mistään mitään apua.
Noiden sanojen pitäisi lohduttaa, mutta pakostikin miettii sitä, että miksei otettu heti tosissaan. Mulla ei välttämättä tilanne olis just tää jos aiemmin olisi samassa lääkärikeskuksessa havaittu, että nyt ei kaikki kyllä oo ok.

Mä en kuitenkaan halua jatkuvasti murehtia menneitä, vaan keskittyä tulevaan.
Siihen faktaan, että mulla on vaikea kipu, ja se oikeasti myös sattuu myös henkisesti.
Mulla ei oo tähän tällä hetkellä minkäänlaista hoitosuunnitelmaa.
Mulla ei oo tähän käytännössä katsoen mitään lääkkeitä.
Ja mä en myöskään nuku öisin.

Ai miten ni et nuku?
Mee vaan sänkyyn, silmät kiinni, ja se siitä.
Sulje kännykkä aiemmin.
Älä tuijota Netflixiä niin pitkään.
Kyllä se uni sieltä tulee kun odottaa.
Lue kirjaa.

Ei se nyt vaa helvetti oo noin helppoa.

Mun kivut iskee yöllä pahimpana.
Mä huomaan jokaisen työpäivän/-yön aikana mun kivun, mutta mä en puhu siitä töissä. Koska mä en jaksa valittaa siitä. Mutta mä tunnen sen, ja se fakta, että mä tiiän mun kivun olevan pahempi kuin mitä se oli esim. vuosi sitten, vatuttaa niin älyttömästi.

Mä halusin tän olevan jo ohi.
Mutta todellisuudessa tää on vasta alkua.

”Tehään nyt niin, että laitan sulle lähetteen tonne psykiatriselle klinikalle. Mutta kyllä sun hoitosi kuuluisi tässä vaiheessa jo kipupolille.”

Ihanko oikeasti?
Eihän tässä oo mennyt kuin 3kk sellaisilla about 4h yöunilla.
Enhän mä oo kärsinyt näistä kivuista kuin vasta 2 vuotta.
Mutta jes, hienoa, mahtavaa, että nyt, kun itse kävelen päivystykseen ja sanon, että tää kaikki on mulle aivan liikaa henkisesti, niin mut otetaan tosissaan.

Joo okei, saatan mä vähän olla katkeroitunut.
Ja ehkä myös vähän oikeesti pettynyt siihen miten mun tilanteessa hommat on hoidettu.
Mutta oon mä myös vihainen itelleni.
Koska faktahan on se, että mä aika paljon syytän itteäni siitä, että mun selkä on pahemmassa kunnossa kuin sanotaan nyt ne ekat 6kk mitä olin Ausseissa.
Enhän ees uskonut, että se vois mennä siitä pahemmaks.
Mutta kyllä se meni.
Koska mähän olin niin helvetin typerä, että oli pakko kokeilla sitä farmityötä. Ja jatkaakin vielä sen jälkeen, kun oma kroppa meni jo paskaks. Oli pakko jatkaa vielä senkin jälkeen kun hain itelleni apteekista selkätuen. Siinä toivossa, että mun selkä ei menis niin paskaks, kun käyttäisin sitä. Vaihtoehtona tosin olis ollut työn lopettaminen. Mutta ehei, mähän oon itsepäinen.

Ja hei hiton hienoa, että koin sen.
Enhän muuten vois tietää, että sellanen työ ei sovi mulle.
Muutenhan mä varmasti täällä suomessa tekisin farmiduunia, ihan vaan koska why not?

Tarviin vaan break:in

Palatakseni takaisin aiheeseen;
Mä tarviin vaan tauon.
Hetken jolloin saan nukutuksi vaikka viikon putkeen. Korjaantuiskohan silläkään mun unirytmi? Saisinko mun 3kk univelat kuitattua sillä?

Koska joo, mä oon rikki fyysisesti.
Mutta niin oon myös hemmetin rikki henkisesti.
Enkä tosiaankaan tiedä toisko ne kunnon yöunet tähän mitään helpotusta, vai onkohan kyseessä nyt kuitenkin se, että mun pitäis saada kipu hallintaan ja mieli hallintaan.

Sen mä voin kuitenkin sanoa, että sattuu saakelisti ja oon niin hemmetin väsynyt. Mut onneks on uus tukka. Ja uus mekko. Näillä pärjää hetken, ja saa ainaki hyviä teinipeili kuvia, tai selfieitä. 🙂

Ps. Paljon lovee kaikille! :* Paistaa se päivä risukasaankin. Ei välttämättä vaan niin kirkkaasti kuin sille yksinäiselle yksittäiselle risulle joka odottaa kasaan pääsyä. 🙂

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.