VALIKKO
14.2.2018 14:30

Selkävamma vei kilpaurheilun – mutta mitä se toi mukanaan?

Selkävamma vei mukanaan kilpaurheilun, ja faktahan on, että mä tuskin tuun enää ikinä palaamaan takaisin kilpaurheilun pariin. Ainakaan moukarinheitossa.
Eli mun kuntoutuksen tavoitteet on tällä hetkellä se, että pääsen edes joku päivä takaisin rinkiin ja heittämään sitä moukaria. Vaikkapa sitten vaan harrastuksena. Ja tietysti myös se, että mä pääsisin takasin TKD pariin.

Oon kuitenkin jo aiemmin kirjoittanut todella paljon siitä, että mitä tää selkävamma multa vei elämästä.
Ja tällä kertaa haluan kirjoittaa niistä asioista, jotka oon huomannut positiivisena. Asioista, joita en ehkä muuten olisi tajunnut.
Eli ne positiiviset asiat, mitä mun selkävamma ns. toi mukanaan, vastapainoksi sille, mitä se vei pois.

Urheilla voi ilman kilpailuakin

Tää on ehkä se isoin juttu mitä oon tajunnut. Kyllähän sisimmässäni oon aina tiennyt tän.
Edelleen ehkä hieman sulattelen asiaa, mutta onhan se niin, että elämässä on paljon muutakin kuin kilpaurheilu.
Sitä on mahdollista harrastaa jotain lajia ilman, että välttämättä luo siitä itselleen niin sanotun kilpailu-uran.
Voi kokeilla uusia lajeja, käydä vaikka venyttelytunnilla tai joogassa.
Tai esimerkiksi hankkia viimein sen korkeakoululiikunnan jäsenyyden, jotta pääsee kokeilemaan edulliseen yhteishintaan monia eri lajeja.

Kokeilin sellasta lajia kuin P.D.F.S ja olisin ihan älyttömästi halunnut jatkaa, mutta itsepuolustuslajina se on liian raju selälle.

Se aktiivisesti urheileminen onnistuu siis ihan yhtä hyvin ilman sitä kilpailua.
Ja voinhan mä järkätä itelleni jonkinlaisen kilpailun esim. siitä, että kuinka monta lajia saan kokeiltua yhden viikon aikana 😉

Opitut asiat voi opettaa muille

Jos ei pääse oman lajin pariin itse treenaamalla, niin miksei voisi vaikkapa päästä siihen lajiin sisälle, niin, että valmentaa / ohjaa muita?

Kannattaa kuitenkin yrittää treeninohjausta ilman näin suurta omaa osallistumista..

Ei sitä ihan heti tarvi mukaan mennä, jos tuntuu siltä ettei vaan yksinkertaisesti pysty.
Kyllä mäkin pidin tietoisen pidemmän tauon, jolloin en edes mennyt lähelle treenipaikkaa. Koska en vaan pystynyt.
Ja se on ihan fine.

Mutta pikkuhiljaa oon kuitenkin tajunnut, että mä vaan rakastan sitä tunnetta kun voi lapsille, nuorille ja miksei myös ihan aikuisillekin opettaa sitä mitä oon ite oppinut. Auttaa muita kehittymään, meinaa on niin hienoa nähdä kun toinen onnistuu ja kehittyy! 🙂

Aikaa kavereille

Kun treenejä on se vähintään kuus kertaa viikossa, välillä kahdesti päivässä, ja siihen päälle vielä koulu, fysioterapiat ja oma aika, niin ei siinä rehellisesti sanottuna paljoa jää aikaa kavereille.
Nyt ihan yhtäkkiä mulla onkin aikaa olla ystävien kanssa, ja sosialisoitua.
En sano, että tällaista ei aiemmin olisi mukamas ollut, mutta onhan tää ihan mukavaa. Olla välillä ihan vaan ystävien kesken, ja olla miettimättä sitä, että parin tunnin päästä olis treenit.

Henkinen kasvu

Mulle on äiti opettanut, että jokainen vastoinkäyminen täytyy ottaa myös oppimisen kannalta. Ja totta tosiaan, mä olen oppinut paljon. Fyysinen puoli ei nyt hirveästi ole ainakaan urheilun kannalta kasvanut, mutta henkinen puoli sen sijaan on sitäkin enemmän. Voin sanoa, että ei ollut helppoa joutua Singaporessa vaihto-opiskelun aikana sairaalaan, ihan yksin. Oli aika pelottavaa (myös jännittävää) mennä yksin injektio-operaatioon, ja herätä yksin sairaalasta. Tai no oli mulla huippu hoitsut ympärillä, ja lääkkeissä lähin myös liian aikaisin sängystä pois kun piti päästä vessaan 😉

Samantapanen reissu tapahtu Suomessa, mutta nyt olin sentään kotimaassa. Eikä mua enää pelottanut. Oon oppinut niin paljon itestäni, ja siitä mihin kaikkeen mä pystyn. Vaikka sitten selkävamman kanssa, jos ei muuta.

Selkävamma ja tulevaisuus

Niin kliseiseltä kuin tää kuulostaakin, niin oon pikkuhiljaa oppinut elämään tän selän kanssa.
Tää ei ole enää niin sanotusti ongelma, vaan enemmänkin osa mun elämää. Eikä se rajoita mun elämistä muuten kuin sillä, että kilpaurheilu moukarinheitossa ei tällä hetkellä onnistu. Tai, että kilpaileminen ja täysillä treenaaminen Taekwon-Dossa ei onnistu. Mulla oli just fyssarikäynti, ja se loi taas lisää uskoa tulevaan. Siihen, että ehkä mä silti joku päivä vielä pystyn heittämään.

Mutta muulla tavoin tää on elämää. Ja kun sen ajattelee osana elämää, eikä koko ajan mieti ”miksi minä?”, niin pelkästään jo se oma positiivinen ajattelu vie asioita eteenpäin. Se ajattelu, että:

”hei näin nyt vaan kävi, ehkä mua ei oo luotu moukarinheittäjäks. Mutta musta voi tulla jotain muuta, ja mulla on paljon mahdollisuuksia.”

Kommentit

  • Piia

    Mahtavan positiivinen juttu!
    Tunne on liiankin tuttu, kaikki se turhautuminen ja luopumisen tuska, jonka sairaus on aikaansaanut…yöh! Mutta valinnanmahdollisuuksia on vielä onneksi paljon, mm. se miten pääpiirteissään näihin asennoituu -luovuttamalla vai hyviä, jäljellä olevia asioita etsimällä. Voin kuitenkin vain kuvitella tuon urheilusta luopumisesi, se on varmasti vielä eri tavalla rankkaa myös henkisesti. Äitisi sanat oli viisaat 🙂

    Sisua ja tsemppiä!

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.