VALIKKO
29.6.2018 14:26

Toivo tulevasta vie eteenpäin

Toivo on enää jäljellä, sen jälkeen kun lääkäri kertoo, ettei kivulle ole mitään tehtävissä. Mun vaivani on liian pieni lääketieteellisestä näkökulmasta. Liian pieni, mutta kuitenkin sellanen, joka aiheuttaa mulle kivun. Mutta jäljellä on se toivo, ja se on tällä hetkellä ainut mitä on jäljellä, joten annan sen toivon olla se, joka vie eteenpäin. Ja onneks tällä kertaa ei ollut lääkäri, joka vaan voivotteli asiaa. Vaan oikeasti kaikki testit done, ja sen jälkeen lääkäri sanoo mulle suoraan

”mä oon todella pahoillani, mutta sun vaiva on liian pieni, jotta voisin sille mitään tehdä. Mä oon todella pahoillani sun puolesta, mutta pitää vaan toivoa, että joku päivä sulla ei enää ole kipua.”

Olis niin helppoa syyttää jotakuta muuta. Varsinkin kun oon lukenut sitä ja tätä siitä, että akuutin kivun hoito (eli ennen kuin se 6kk tulee täyteen) on tärkeää, ja puutteet siinä voi pahimmillaan johtaa krooniseen kipuun. Mähän voisin siis pitää tätä vakuutuslääkärin syynä, jonka vastaanotolle menin heti kun palasin suomeen, tai sitten ihan vaan keskussairaalan lääkäreitä.. Mutta mä en jaksa enää syytellä ketään, on aika jatkaa eteenpäin. Jatkaa sitä tahtia, mitä pystyy.

Jatkaa eteenpäin, vaikka välillä tuntuiskin pahalta.

Toivo elää

Siitä on jo noin 2 kuukautta aikaa, kun mulle lääkäri tuon sanoi. On ollut todella vaikea laittaa ajatuksia sanoiks, ja tästäkin tekstistä on mun kännykässä tallessa ainakin 10 eri versiota. Ajatukset siitä, että jaksanko edes asiasta kirjottaa, aluks koska siitä oli niin vähän aikaa kulunut, sen jälkeen, koska aikaa oli kulunut niin paljon. Ajattelin kuitenkin, että no miksei. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Rehellisesti sanottuna mun ajatukset aikalailla romahti, kun lääkäri sano mulle noin. Eihän se meinaa helppoa ole, että tällaselle 21 vuotiaalle sanotaan, että ”hei sun vaivas on liian pieni, mut kuitenkin saattaa aiheuttaa sulle välillä todella pahoja kipuja.” Mulla meni todella pitkä aika ennen kuin sain kasattua ajatukset edes johonkin suuntaan. Edelleen kuitenkin välillä kysyn iteltäni, että tosiaanko mun pitää tän ikäsenä oppia elämään sen kivun kanssa 24/7.
Ihme ja kumma siihenkin ilmeisesti tottuu. Meinaa yhä enemmän mulla on niitä hyviä päiviä, mutta se toki voi olla myös siitäkin, että on kaikkea hienoo ja uutta niin paljon, että ei ehdi edes mitään kipua ajattelemaan. Sitä järkevää ajatusten siirtoa toisaalle. Joinakin päivinä fiilis on ihan toinen, ja nyt viimeisimpinä kuukausina se kipu iskee illalla, sillon vaa muutama lääke nassuun ja toive siitä, että jospa olis niin väsynyt, että vaan nukahtais kivusta huolimatta. Toistaiseksi on kyllä toiminut hyvin *koputtaa puuta*.

Mitä jos..

Rehellisesti sanon, että mulla meni pitkään, ennen kuin pystyin alkaa ajattelemaan että no, mitä muuta mä pystyn tekemään, jos en ehkä pääsekään takaisin heittämään moukaria. Se on edelleen mun tavoite, mutta on myös tosi tärkeää olla myös muita tavoitteita. Etten vaan uudelleen jämähdä paikoilleni, jos en pystykään siihen enää palata.

Kipu on kuitenkin sellainen, että sitä on todella vaikea ennakoida etukäteen. Tavallaan mulla on se läsnä koko ajan, joinakin hetkenä en vaan kiinnitä siihen huomiota. Ja toisina hetkinä se on mun huomion keskipiste, asia jota en pysty sivuuttamaan. On tärkeä muistaa, että tollasetkin päivät on osa mun elämää, mutta pitää vaan osata puskea eteenpäin, tai jäädä kotiin nukkumaan, jos on tarve.

Chillailukin on ihan ok, ja hyväksyttyä.

Pienin askelin

Tällä hetkellä elän paljolti päivä kerrallaan. Pienin askelin eteenpäin, ja välillä tulee todella hulluja ideoita, ja yhtäkkiä onkin jossain Fitness haasteessa mukana –> sneak peek tulevaan postaukseen, meinaa tästä haaste jutusta on tulossa ihan oma juttunsa 😉
Ne pienet ja välillä isot askeleet saa mut ihan älyttömän onnelliseks, ja motivoituneeks.
Tottakai jollain tapaa koko ajan tuolla takaraivossa on ajatus, että mun pitää mennä mun selän tuntemusten mukaan, ja ehkä uskallan jo hieman sanoa, että pikkuhiljaa alan oppia tuntemaan selän tuntemuksia ja sen jälkiseurauksia pitkällä tähtäimellä. En saa puskea liikaa, eikä se ”no pain, no gain” ajatusmalli todellakaan sovi tähän. Jos on kipua tarpeeks, pitäs lopettaa siihen, koska jos en lopeta, on seuraavat muutama päivä yhtä tuskaa. Tää on kuitenkin älyttömän helppo sanoa ja kirjottaa, mutta vaikeempi toteuttaa.

Ylpeys

Ne pienet ilonaiheet, ne mun mielestä isot suoritukset, tuntuu niin älyttömän hyviltä. Se ylpeys mikä mulle tulee, ylpeys siitä omasta suorituksesta, on jotain, mitä oon kaivannut todella paljon. Ja on jännä huomata, että siihen fiilikseen ei välttämättä tarviikaan kilpaurheilua, että sen samanlaisen fiiliksen voi saada myös muualta.

Nyt täällä Australiassa ollessa oon kaks kertaa lähtenyt aamulla aikasin kävelemään Mt. Coot-Tha vuoristoon, ei siis mitään Mount Everestin kaltaisia, mutta ei myöskään mitään ihan pieniä nyppylöitä. Molemmilla kerroilla kävelin sen about 15km, ja aikaa meni molemmilla kerroilla noin 4h. Ajallisesti kauan, jos miettii käveltyä määrää, mutta on se nyt kumma jos pystyy vuoren nyppylöillä kävelemään kovin nopeasti. Jos ei ole pikakävelijä 😉
Ja voin sanoa, että Suomen mäet vs. Australian mäet on ihan erilaisia. Suomen mäet tuntuu varmaan tän reissun jälkeen pieniltä, ja iloisesti pyöräilen ja kävelen niitä ylös ja alas.

Mutta ylpeys siitä, että mä pystyn tohon noin, on älyttömän hyvä fiilis. Meinaa eihän siitä oo kuin 7kk kun viimeks olin sairaalassa kovimman kivun takia, mitä oon vähään aikaan tuntenut. Ja sillon en todellakaan olis osannut kuvitella, että kesällä oon jollain 4h vaelluksilla, toisaalta en myöskään osannut kuvitella, että olisin kesällä myöskään Australiassa, mutta täällä mä oon.

Helmikuu 2017 & Marraskuu 2017

Pitkästä aikaa mä voin sanoa, että oon onnellinen. Suoraan sydämestäni. Mulla on se toivo vielä jäljellä, ne pienetkin toivon kipinät, että mä tuun vielä joku päivä palaamaan rinkiin. Pakkohan mun on, mun story ei ole vielä loppu moukarinheiton osalta 🙂

Kesäkuu 2018 — varmasti jäljellä vielä nimenomaan se toivo siitä, että mä pääsen vielä rinkiin. Koska oonhan jo nyt päässyt näin pitkälle! 🙂

Ja video tähän loppuun fiilistelyä varten 😉

Kommentit

  • löysin vasta blogisi!

    kuvaat hyvin kipukroonikon tuntemuksia, niihin on helppo samastua. ja saan kiinni tuosta, miltä tuntuu nuorena saada tuomio -me ei voida tehdä sun kivulle mitään.
    siinä menee kaikki uusiksi, heittää voltin koko elämä.

    olen samaa mieltä kanssasi, itse kivun määrä on aikalailla vakio, mutta se on se sietokyky mikä vaihtelee. mieli joutuu kovalle koetukselle kun kipu muuttaa kehoon pysyvästi.

    asiat, jotka ovat aiemmin olleet itsestäänselvyyksiä, vaatiikin nyt ponnistelua. sen vuoksi pienet asiat ovat VOITTOJA!

    mieletöntä, että toivo on säilynyt. sen voimalla eteenpäin <3

     2
    • Katri

      Kiitos kommentistasi! <3

      Kurkkasin myös sun blogia, ja sait uuden lukijan! Hyvin harvoin oikeastaan luen blogeja (heh pakko myöntää), mutta kun löytyy oikeasti hyvä blogi, niin sitä kyllä myös lukee! 🙂

       1

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.