VALIKKO
3.11.2017 23:16

Totuus satuttaa – tai tuo helpotuksen tunteen

Totuus satuttaa hyvin usein, mutta myös yleensä lopulta tuo helpotuksen tunteen.

Sain tänään tietää sen pahimman, mitä kukaan urheilija (tai oikeastaan tuskin kukaan muukaan) ei koskaan ikimaailmassa toivo kuulevansa.
Mun selkävaiva on parantumaton.
Ja vielä pahemman siitä tekee sen, että se on myös etenevä.

Totuus parempi kuin kaunistelu

Tykkään siitä, että mulle kerrotaan totuus. Oli se sitten ystävä, sukulainen, perhe tai lääkäri.
Koska uskon siihen, että totuuden kertominen heti on paljon parempi vaihtoehto kuin kaunistelu, ja myöhemmin sen totuuden kertominen.
Joten olin onnellinen, että tänään vihdoin kuulin sen totuuden.
Sen saman, mitä mulle Singaporessa lääkäri jo kertokin, mutta asian, mitä Suomen puolella ollut ortopedi ei jostain syystä suostunut myöntämään. –> Kannattaa siis vältellä vakuutusyhtiön lääkäreitä.

Totuuden hetki

Totuus on, että mä tuun joskus elämäni aikana joutumaan mun selkävaivan takia leikkaukseen.
Mutta pystyn jollain tapaa yrittää vaikuttaa siihen, että tapahtuuko se lähitulevaisuudessa, vai vasta kuukausien tai vuosien kuluttua.

Tällä hetkellä mulle annettiin kaksi vaihtoehtoa. Ja kumpikaan niistä ei ole mitenkään hyvä vaihtoehto. Ainakaan mun mielestä.

1. Joko mä pidän nyt taukoa. Kevennän reilusti treenien tehoa. Jätän väliin kaikki hyppelyt, juoksemisen, kiertoliikkeet, kyykyt ja jalkaprässit. Uiminen ja pyöräily oli ok.
Näin pitkitän sitä leikkaukseen joutumista, toivottavasti. Ja ehkä pääsen vielä jossain vaiheessa treenamaan mun lajeissa. Ennen sitä leikkausta.

2. Tai mä jatkan treenaamista samalla tavalla kuin ennen.
Ja joku päivä mun välilevy vaan napsahtaa poikki.
Siinä tilanteessa se leikkaus on välttämätön, ja heti. Eikä sen jälkeen ole enää paluuta lajien pariin.

Periaatteessa jos oikein ymmärsin, niin anyways sillon kun leikkaus tulee eteen, niin lajit loppuu siihen.
Ainakin moukarinheitto.
Ja Taekwon-Do ainakin vakavammassa mielessä. Sen oon kuitenkin oppinut vuosien varrella, että Taekwon-Doa pystyy harrastamaan vaikka 70 vuotiaana, joten kyllä uskoisin, että siihen pystyy ainakin harrastusmielessä palaamaan takaisin vaikkapa sen leikkauksenkin jälkeen.
Koska ei Taekwon-Do oo pelkästään sitä vimmatonta potkimista, ja ottelua sen kisakumppanin kanssa.

Nää on siis vaihtoehdot.

Suoraan sanottuna kuulostaa aika helvetin huonolta, eikö totta?

Kumman valitsen?

Nyt päästäänkin isojen kysymysten äärelle. Eli kumman vaihtoehdon valitsen. Lääkärin mielipiteen tiedän jo. Nyt on mun vuoro vastata.

Ei-urheilija varmaan viipyilemättä vastaisi, että tietysti ykkönen.
Tosi urheilija varmaan vastaisi myös sen.
Mä en rehellisesti sanottuna tiedä.
Ja sen takia valitsen kai sen jonkinlaisen välivaiheen.
Katon vähän aina tilanteen mukaan. Todennäköisesti pidän nyt hetken taukoa. Tai sitten teen oikeesti todella kevyesti treeneissä, ja jos tilanne alkaa näyttämään vielä pahemmalta, niin keskeytän, ja pidän pelkästään taukoa.

Sitä en vielä tiedä, että onko tää oikea valinta.
Mutta aika näyttää.
Ja ainakin Taekwon-Don kohdalla onneksi pystyy myös oppimaan vaikkei itse treeniin osallistuisi 🙂

Valmentajan kommentti

Konsultoin jenkeissä toistaiseksi asuvaa valmentajaani, joka aina jollain tapaa osaa sanoa ne oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja puhelu venähti melkein tunnin mittaiseksi, jostain syystä näin käy aina. Kai sitä voi sanoa, että meillä on ihan hyvä valmentaja-valmennettava suhde :’D
Niin tai näin, valmentajakin oli sitä mieltä, että tauko on paikallaan. Kunnes saa sen tulehdusvaiheen ohitse. Ja rehellisesti sanottuna, jos Panacod ei vaikuta millään kipuun, niin se on kyllä merkki jostain pahemmasta.
Eli katotaan, ja toivotaan.
Toisaalta taas molemmilla oli mielessä sekin, että onko parempi, että kipu helpottuu nyt ja pystyy ehkä palaamaan treenien pariin takaisin? Kunnes se sitten napsahtaa lopullisesti.
Vai olisiko parempi, että kipu jatkuisi, ja leikkaus olisi seuraava vaihtoehto? Selkä toivottavasti tulisi kuntoon, ja pääsisi ehkä taas treeneihin. Sitä kun on mahdoton ennalta ennustaa.


Mutta mä en todellakaan luovuta! Vaan teen kaikkeni, että pääsen vielä treenaamaan kunnolla. Vaikkapa sitten pelkästään siinä Taekwon-Dossa, koska loppujenlopuks jos joutuisin valita, niin se olisi mun valinta ihan ehdottomasti. Tai no ei ehkä ehdottomasti. Koska kyllä mä jäisin heittämistä kaipaamaan..


Ps. Syy sille, miksi päädyin taas vaihteeksi lääkäriin oli se, että mun kipu paheni yhtäkkiä toissapäivänä. Eilen kävin terveyskeskuksen päivystyksessä, ja mulle määrättiin 800mg Burana, Para-Tabs ja Sirdaludia. Siltikään en pystynyt nukkumaan, ja kivut oli päivälläkin ihan järkyttävät. Joten tänään menin taas terveyskeskukseen, suoraan sanottuna huomasin heti, että mua ei uskottu. Määrättiin Panacodia, ja siinä se. Jouduin oikeesti varmaan 10 kertaa sanomaan sille lääkärille, että mun kipu on ihan kamala.

Lopulta mulla vaan meni hermot, soitin Lähitapiolan terveyshelppiin ja sain terveystaloon yleislääkärille ajan. Ja kerrankin mulla oli lääkäri joka usko mua, joka jopa muisti mut aiemmalta eri vaivan takia käydyltä kerralta! 😀 Vihdoinkin musta tuntu siltä, että sain apua ja myös tarpeeksi selvän kertomuksen siitä, että mitä on meneillään nyt. Mitä on odotettavissa tulevaisuudessa. Ja missä tilanteissa mun kannattaa varata uus aika.

Rehellisesti sanottuna, mä en edes enää harkitse meneväni ortopedille, vaan valitsen heti ton lääkärin. Sillä oli nimittäin enemmän infoa antaa mulle, kuin Helsingissä Dextran ortopedilla.

Tähän loppuun haluun vielä sanoa sen, että pohjalta on vaan yks suunta, ja se on ylöspäin. Eli kyllä tää tästä vielä iloks muuttuu. Mä oon varma siitä, vaikka nyt masentaaki.

Kommentit

  • Lasse

    Huh, mitä enemmän tästä sun tilanteestasi luen, sitä enemmän harmittaa sun puolestasi.

    Ihailen silti, että sä et luovuta, vaikka tilanne tuntuu ehkä nyt toivottomalta. Se valo kajastaa tunnelin päästä vielä, aivan varmasti, vaikket sitä ihan just nyt näkisi. Tärkeintä on, että taistelet ja teet parhaasi toipumisesi eteen päivä kerrallaan eli käytät sitä urheilussa oppimaasi elämänasennetta arkipäivän pienissä raskaissa asioissa. Samalla tavoin mä olen tehnyt raskaina aikoina, vaikka oon käyttänyt ”dopingina” sitä sun joskus linkittämääsi Feel the Pain -motivaatiovideota, joka on nykyään jo aamuherätyksenänikin 😀 Alan kohta osaamaan ton motivaatiovideon niin hyvin ulkoa, että pitää vaihtaa herätysääniraitaa:
    Seuraavaksi käyttöön joku näistä:
    Push Harder https://www.youtube.com/watch?v=ZXTMGApEYHw
    I Am A Champion: https://www.youtube.com/watch?v=yX39J_YyKbs
    Be Phenomenal: https://www.youtube.com/watch?v=wzhzkKccBi8
    Prove Them Wrong: https://www.youtube.com/watch?v=CPQ1budJRIQ

    Haluaisin ihan uteliaisuudesta tietää, kuinka moni muu ei-aamuvirkku ihminen käyttää tällaisia videoita ihan jo niin arkisiin asioihin kuin aamupuuron tekoon, kahvin keittoon ja itsensä tsemppaamiseen ylös sängystä raskaan treenipäivän jälkeen :DD

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.