VALIKKO

Uskalla pyytää apua mieluummin kuin tarpoa yksin menemään

Uskalla pyytää apua, koska kaikki ei välttämättä tajua, ilman, että pyydät. Ja tiiän sen olevan vaikeeta, mutta loppujenlopuks se on ehkä kaikkein parasta mitä voit tehdä. Sun omalle hyvinvoinnille.

Tiiättekö kun oma maailma romahtaa, tuntuu, että se mitä oli ennen, onkin ihan jotain muuta?
Se joka oli ite ennen, onkin jotain ihan muuta. Tajuaa, että kuinka paljon on muuttunut.
Niin sen kuuluukin muuttua, elämän ja oman olemuksen. Tuskin kukaan pysyy samanlaisena ikuisesti.
Yleensä myös se muutos on loppujenlopuks hyvästä, oli keissi sitten mikä tahansa.
Joskus se muutos on kuitenkin ihan liian iso, ja se muutos tapahtuu niin nopeesti ettei ehdi mitenkään reagoimaan siihen.

On ok myöntää, ettei pärjää yksin

Muutoksen aikana saattaa tajua, että ei pärjää yksin. Ei riitä enää se, että voi jutella perheensä ja ystäviensä kanssa. Ei riitä enää sekään, että purkaa kaiken blogiin. Niinkuin mä oon tehnyt viimeisen kuukauden aikana.

Joskus tajuaa, että hei mä tarviin apua.
Mun on pakko päästä juttelemaan jonkun kanssa.
Jonkun, joka ei tunne mua ennestään.
Joku jolle voin kertoa sen miten pelkään, etten pääse enää ikinä lajieni pariin.
Pelko siitä, että mä epäonnistun.
Että mun kuntoutus epäonnistuu, ja en enää ikinä heitä moukaria.
Etten saa enää ikinä sitä onnistumisen fiilistä, ja sitä ihanaa tunnetta, kun voi itte vaikuttaa siihen miten pitkälle se metallipallo lentää.

Mä pyysin apua, enkä enää yhtään häpeile sen myöntämistä. Koska avun pyytäminen on täysin ok. Myös siitä kertominen muille. Yksinkertaisesti on ok myöntää, ettei ole ok. Ensi kerralla kun joku kysyy miten menee, niin ehkä voit vastata rehellisesti?

Uskalla pyytää apua

Uskalla pyytää apua, vaikkapa sitten puhelimitse juttelulla jos et halua jutella kasvotusten.

Haluun treenata, pitää mun motivaation kasassa. Niin paljon, että mä pyysin apua ammattilaiselta.
Oon kokenut tän jo useesti, menettänyt mun motivaation ihan taivaan tuuliin, ja monet varmaan ajattelee, että sittenhän tän pitäisi jo olla aika rutiininomaista. Muttei se todellakaan ole.
Oon menettänyt mun motivaation niin useesti. Ja jollain tavalla oon aina saanut napattua ne motivaatiojämät ilmasta. On tullut tyyntä, ja ne on laskeutunut takaisin mun luokse.
Tällä kertaa jostain syystä kuitenkin pelkäsin (hieman ehkä edelleen) ihan liikaa, että mitä jos käy niin, että ne rippeet ei tuukkaan takaisin?

Ja tiiättekö mitä?

Tein tähän astisen elämäni yhden parhaimmista päätöksistä. Juttelin jollekulle, joka osaa auttaa näissä asioissa.
Jonkun, joka on varmasti keskustellut samankaltaisista asioista monen urheilijan kanssa.
Mulle selkeni niin moni asia.

Käytiin ensin ihan yksinkertaisuudessaan läpi sitä, että miten alunperin päädyin mun lajin pariin.
Mikä alkuaikoina motivoi, miten pääsin mun olkapäävamman kuntoutumisen jälkeen ns. back on track.
Nää oli aika helppoja vielä miettiä, mutta sieltä tuli myös paljon haastavampia pohdintoja. Sellasia, missä jouduin oikeasti menemään syvälle omiin ajatuksiin. Kaivaa ajatuksistani sellasia asioita, mitä oon jättänyt sanomatta. Sellasia, mitkä on jäänyt ehkä kalvamaan mieltä.

Mistä me sitten oikeen juteltiin?

Tässä en nyt lähde kovin paljon syvällisemmin asioita purkamaan, kuin kertomaan lyhyesti mitä kävin läpi. Ne pääpointit.

Kerroin ihan rehellisesti, että munhan piti lopettaa moukarinheitto 2016 kesällä.
Sen piti olla viimeinen kesä.
Mun piti lopettaa siihen 2016 kesän SM kisoihin. Koska SM kisathan on paras paikka lopettaa urheilu-ura.
Tai no niin sanottu ”urheilu-ura”, koska enhän vielä missään huipulla ole.
Mutta niin vaan se uus ennätys siellä SM kisoissa sai mun motivaationrippeet palamaan takaisin mun luokse.
Enhän mä finaaliin siellä kisoissa päässyt. Mutta tiiättekö sen fiiliksen, kun saa parhaimman tuloksensa isoissa kisoissa. Kuulee kun omat vanhemmat, ja sen lisäks vielä  kun katsomosta kannustetaan.
Ja se fakta, että olin kahdeksantena todella pitkään, eli mun nimeä ja tulosta myös kuulutettiin jatkuvasti.
Vai olikohan maksettu homma? 😉
Oli jotenkin huikee fiilis, ja yhtäkkiä tajusin, että mähän rakastan tätä lajia.

Tosta vaan about 6kk myöhemmin, mulla meni tää selkä.

Epäonnistumisen pelko ja ylisuorittaminen

Kerroin, että pelkään epäonnistumista.
Ja, että yritän liikaa, koska ettimällä etin ja pakotan itteni onnistumaan.
Yritän täydellistä suoritusta niin treeneissä kuin kisoissakin.
Ja ehkä myös vähän elämässäkin.
Se on mun suurin ongelma. Sen mä tajusin.
Jos vetäisin rennolla otteella, niin kokisin useammin onnistuneeni.
Koska rentous on se jutun juju.

Lopuks vielä kerroin siitä, että mulla on kerääntyny ihan hitokseen koulutehtäviä, joiden deadline on mennyt jo aikoja sitten, koska en vaan pysty keskittymään.
Päässä pyörii tuhansia ajatuksia, ja koulutehtävät on kyllä niistä ollut ihan viimeisenä mielessä.
Aiemmin en oo edes tajunnut, miten paljon voikaan vaikuttaa se, että ei pääse tekemään mitä eniten rakastaa.
oon ollut lukossa, koska mun lajit, urheilu, on aina virkistänyt ajatuksia.
Nyt ei oo sitä urheilua, ja ajatukset ei vaan oo muodostunut sanoiks.
Sain tähänkin todella hyviä neuvoja!

Urheilu on elämäntapa, ei pelkkä urheilu

Lisäks multa myös kysyttiin, että mikä siinä moukarinheitossa kiehtoo, kun aina, joka kerta, haluun takaisin pitkienkin loukkaantumisten jälkeen.
Mä ehkä hieman iteki yllätyin, kun vastasin, se on mun elämäntapa.
Se kun ei oo enää pelkkä laji, se on mun elämä.
Ja niinhän se on.
Sekä moukarinheitto, että Taekwon-Do on molemmat mun elämäntapoja. Niistä yksinkertaisesti koostuu mun elämä, niiden ympärillä, ja niiden jälkeen tulee vasta muut.
Ne vetää tälläkin hetkellä puoleensa, kun mun pitäisi pysyä niistä poissa.
Mutta miten pysyä poissa jostakin, mikä on mun elämä? Mistä koostuu se mun elämä?

Pointti on, että uskaltakaa pyytää apua, vaikka ette haluiskaan

Koska vaikka kuinka teistä tuntuiskin siltä, että pärjäätte yksin, niin voin sanoa, että joskus huomaatte sen olleen väärä oletus. Pitkitätte teiän paskaa fiilistä, ja lopulta ette enää kehtaa mennä pyytämään apua, koska koette teidän ongelman olevan liian iso. Kun aiemmin ehkä ajattelitte sen olleen liian pieni.

Voin sanoa, että ei oo olemassa sellasta kuin ”liian pieni” tai ”liian iso” ongelma. Jokainen on ongelma kuitenkin just teille, ja jos koette sen haittaavan edes vähän jotain elämän osa-aluetta, niin hakeutukaa juttelemaan jonkun kanssa.
Koska ihan oikeasti, vähintään sun ystävät ja läheiset näkee jossain vaiheessa, että kaikki ei ole okei. Ja siinä vaiheessa, kun muut huomaa sen, niin oot jo aika syvällä suossa. Vielä, jos siinä vaiheessa kiellätte sen, että ette tarvi apua, että kaikki on okei, niin on kyseessä jo pikkasen isommalla skaalalla oleva ongelma. Siinä vaiheessa, jos mä oisin teidän ystävä, niin raahaisin teidät jonnekin ”ihmeparantajalle.”

Näin kärjistettynä 🙂

”En ole tunteellinen, en osaa jutella tunteistani.”

Ehkäpä huonoin väite ikinä. En mäkään osaa puhua tunteistani. Mähän kirjotan kaiken blogiin, miks mun pitäisi vielä puhuakin? Mutta minä, henkilö, joka ei ikinä halua pyytää apua, ja joka muutenkin avautuu asioistaan suullisesti todella vähän.. Puhui enemmän ja avautui enemmän kuin moneen vuoteen yhen tunnin aikana. Ja se helpotti.

Löysin jonkinnäköisen sisäisen motivaationi kaiken tän paskan keskeltä! 🙂 Ja aika suurena tekijänä siinä se, että mä nimenomaan uskalsin pyytää apua.

Ihminen ei oo luotu yksin kulkemaan, me ollaan laumaeläimiä, ja laumassa toisistaan pidetään huolta.

Tää on throwback lokakuulle 2016. Mä selviin tästäkin, ja tuun voittajana takaisin. Avainsanana on, että uskalla pyytää apua, koska niin tuut pärjäämään paremmin.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.