VALIKKO
5.9.2017 13:44

Vammaisurheilun arvostus Suomessa

Kuva Vammaisurheilun nettisivulta, jossa kannattaa käydä piipahtamassa.

Vammaisurheilun (VAU) urheilijat, ovat urheilijoita, joita arvostan ehkäpä enemmän kuin ketään muuta. Ja joille mielestäni kuuluisi enemmänkin arvostusta myös muilta tahoilta.

Jos mennään Suomen ulkopuolelle VAU:n kisoja katsomaan, niin katsomot pursuavat ihmisiä. Tai vähintääkin porukkaa on enemmän kuin mitä Suomessa samanlaisissa kisoissa on.
Tietenkin myös asukasluku, ja etäisyydet eri paikkoihin vaikuttavat jonkin verran, mutta ei todellakaan ole minkäänlainen (teko)syy sille, että katsomot ammottavat tyhjyyttään.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vammaisurheilua.

Tästä aiheesta kirjoittaminen on ollut jo pidemmän aikaa mielessä, mutta kuten myös muiden ideoiden kohdalla, niin tässäkään en vaan ole millään saanut mitään aikaiseksi. Itse asia on kyllä kirjoittamisen arvoinen.

Luin tuossa Elokuun alussa Stoorin toisen bloggaajan ”Hetkenketku” –tekstin, ja päätin, että nyt kirjoitan tästä aiheesta. Ja sain kuin sainkin tekstiä aikaiseksi. Sen julkaisu nyt vain jäi unholaan kaiken muun keskellä. Mutta eikös se niin mene, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Useimmiten meillä Suomessa normaalien SM kilpailuiden, tai muiden isompien kilpailuiden yhteydessä järjestetään myös esimerkiksi ratakelaus. En tiedä, ovatko muut kilpailuissa paikalla olleet huomanneet poikkeavuuksia katsomoissa, sekä katsojien kannustamisessa yms, kun radalla on tapahtunut esimerkiksi normaali miesten 110m aidat, kuin sitten kun radalla on ollut miesten 100m ratakelaus.
Sillä itse olen ainakin huomannut näissä paljon eroja.

Ensinnäkin, jos ratakelaus on aivan kilpailun alussa, tai kilpailun lopussa, katsomot paistavat tyhjyyttään.
Ja sen lisäksi, jos kilpailu pidetään kesken kilpailun, niin yhtäkkiä kannustus puuttuu. Katsomo on hiljainen.

Miksi näin?

Luuletko, että vammaisurheilu on itse urheilijalle helppoa? Varmasti on helpottavaa tietää, että voi olla urheilija vammastaan/ominaisuudestaan huolimatta. Mutta tuskin se helppoa on.

Ainakin itse ajattelen, että vammaisurheilijat on niitä, joita pitäisi ehdottomasti arvostaa. Niitä, joita juurikin pitäisi kannustaa. Kuten myös muita urheilijoita.
Ei ole helppoa päästä (takaisin) urheilun pariin esimerkiksi amputaation tai elinsiirron jälkeen.
Itse olen koko urheiluikäni kärsinyt urheiluvammoista, ja jo niiden kanssa/jälkeen urheilu on ollut hankalaa. Ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Ja juuri nimenomaan painottaisin, että vieläpä enemmän henkisesti.
On kova pala, kun se, joka aloitti samaan aikaan, onkin jo paremmalla tasolla kuin itse. Vaikka kuinka ajattelee, että ei urheile kenenkään muun takia, vaan omat tulokset on niitä tärkeimpiä, niin on se silti vaikeaa.
On myös kova pala huomata, kuinka paljon pitää tehdä töitä, jotta pääsee taas takaisin (tai sitäkin paremmalle) tasolle, kuin oli aiemmin.

Joten pystyn vain kuvittelemaan miten paljon vielä isompia ja tunteikkaimpia ajatuksia VAU:n urheilijoilla pyörii mielessä.

”Mutta vammaisurheilussa on helpompaa.”

Usein kuulee sanottavan, että vammaisurheilussahan pärjää paljon paremmin ja helpommin kuin terveiden sarjoissa. Mitaleja saa helpommin.
Lainaan tähän hieman Ylex sivuilta löytyvää 2016 vuoden artikkelia, jossa kirjoittajana Samppa Rautio; ”Esimerkiksi pyörätuolikelauksessa kilpailijat jaetaan vamman vakavuuden vuoksi neljään eri luokkaan.”
”Tämä tietenkin johtaa siihen, että esim. Leo-Pekka Tähden luokassa huippukelaajia ei ole kovin monta.”
–> ”Mutta tähän kannattaa ottaa huomioon se, että myös muut Suomen olympiatoivolajit – purjehdus, naisten nyrkkeily ja naisten paini – ovat lajeja jossa harrastajamäärä on täysin mitätön esim. jalkapalloon verrattaessa. Aivan kuten vammaisurheilukin siis.” –> Suosittelen ehdottomasti lukemaan artikkelin kokonaisuudessaan täältä.

Olen myös itse sitä mieltä, että vammaisurheilu ei ole helpompaa. Ei varmastikaan ainakaan sille, joka itse on urheilijana.

Pieni ”ajatusleikki” tähän väliin.

Kuvittele itsesi huipulle tähtäävänä nuorena ja terveenä urheilijana. Eräänä kauniina päivänä ajat kolarin, jonka yhteydessä jalkasi joudutaan amputoimaan. – älkää nyt kukaan tästä ottako nokkiinne, tämä on vain kärjistetty esimerkki -.
Kuinka nopeasti uskoisit, että pääsisit takaisin ”jaloillesi”? Ja tajuaisit, että pystyisit jatkamaan vammaisurheilijana?
Kuinka helppoa henkisesti olisi tajuta, että sinua ei luokitella enää terveeksi urheilijaksi, vaan olet nyt siirtynyt vammaisurheilun pariin?

Niinpä. Kannattaa aina ajatella niitä asioiden muitakin puolia, kuin sen yhden ja ainoan.


Mutta miten vammaisurheilun arvostuksen saisi lisääntymään suomessa?

Miten saataisiin mediat hehkuttamaan koko loppuvuoden (vähintään) esimerkiksi Tähden suorituksia arvokisoissa? Samalla tavalla, kuin hehkutetaan sitä, miten Suomen ainoa mitalitoive Lontoon MM kilpailuista sijoittui hienosti viidenneksi. Tai kun puhutaan jatkuvasti samaisen mitalitoiveen motiiveista jatkaa urheilun parissa, miksei tällaisia uutisia tehdä vammaisurheilijoista?

Ja nyt jokaisen lukijan on hyvä aika myös katsoa peiliin; kuinka moni on käynyt viimeisen vuoden aikana katsomassa vammaisurheilun kilpailuja? Kuinka moni on edes ikinä käynyt katsomassa vammaisurheilua?

Olisiko aika käydä, jos ei ole vielä ehtinyt?

Kommentit

  • Lasse

    Tosi upea teksti. Olen ihan samaa mieltä.

    Olen aina arvostanut kymmen- ja seitsenottelijoita tosi korkealle, kun ovat niin monipuolisia, mutta kun nyt asiaa ajattelen tarkemmin, niin vammaisurheilijat, jos ketkä, ehdottomasti ansaitsisivat todella suuren arvostuksen.

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.