VALIKKO
27.8.2019 18:33

En puhu isästäni, koska minulla ei ole isää

Istuimme kerran ystäväni kanssa aamupalalle ja hän katsoi minua varoen ja kysyi: ”Miksi et koskaan ole puhunut isästäsi?”, vastasin etten puhu isästäni, koska minulla ei ole isää.

On olemassa tuntematon mieshahmo, jolla on samanlainen nenä ja viekas hymy kuin minulla. On olemassa tuntematon mieshahmo, joka suhtautuu elämään yhtä määrätietoisesti ja viihtyy omissa oloissaan samalla tavalla kuin minä. On olemassa tuntematon mieshahmo, josta olen saanut alkuni. Mutta ei ole olemassa isää.

On kiehtovaa ajatella, että jossain tuolla on olemassa jotain samankaltaista kuin minä. On haikeaa ajatella, ettei tuo ihminen koskaan tule olemaan osa elämääni. Mutta silti samaan aikaan on lohduttavaa ymmärtää, että jossain on olemassa jotain hyvin minua.

Minulla on hämäriä muistikuvia tuosta tuntemattomasta mieshahmosta. Hänen hiuksistaan. Hänen katseestaan. Sitäkin enemmän minulla on kertomuksia siitä kuinka jossakin minulle olisi voinut olla isä. Kuinka jossain minullakin olisi voinut olla jotain kokonaista ja turvallista. Jotakin perheen kaltaista.

Olen kaivannut paljon tuota tuntematonta mieshahmoa elämääni. Olen kaivannut isää. Olen kaivannut jotain jykevää, tukevaa ja pysyvää. Sitä ihmistä, jonka reppuselässä maailma näyttää suuremmalta ja sitä, jonka käsivarsilla on aina turvallinen olla.

Olo on ollut tyhjä. Olen tuntenut aivan kuin minusta tai minulta puuttuisi jotain. Jotain sellaista, mikä tekisi minusta kokonaisen. Täyden ihmisen.

Sitä pikku hiljaa alkaa ymmärtämään, ettei ole koskaan ollut muita kuin minä ja äiti. Alkanut ymmärtämään, ettei elämäänsä ole tarvinnut mitään muuta. Että ihan hyvin on pärjännyt näin, vaikka samalla elämästä on aina puuttunut jotain, minkä olisi pitänyt olla. Niin olisi pitänyt. Mutta kun ei ole ollut.

Sitä on aina haaveillut jostain kokonaisesta. Perheestä. Jostain sellaisesta, mistä kaikki muut puhuvat. Jostain sellaisesta nauravaisesta, jota näkee elokuvissa. On haaveillut jostakin sellaisesta, että minullakin olisi isä. Että minullakin olisi se, jonka reppuselässä elämä tuntuu Linnanmäen vuoristoradalta.

Niin paljon on puuttunut. Niin paljon olen ajatellut, että onko minussa jotain niin riittämätöntä, etten ole saanut itselleni isää. Että miten paljon voisinkin olla enemmän, jotta minulla olisi enemmän? Jotta minulla olisi isä.

En ole saanut sitä mieshahmoa elämääni, joka olisi opettanut minulle miehistä yhtään mitään. Olen etsinyt paljon tuota mieshahmoa, joka jollakin tavalla tyydyttäisi tarpeeni, täyttäisi minut. Olen etsinyt ja eksynyt tunnekylmiin ihmisiin. Etsinyt ja löytänyt itseni yhä eksyneempänä.

En vain ole halunnut ymmärtää ja hyväksyä sitä, miten pieneksi ja rikkinäiseksi tämä asia minut on tehnyt. Olen vain hyväksynyt sen, ettei minulla ole isää, mutta samaan aikaan ajatellut, että kunpa olisikin.

Vaikka minulla ei ole kaikkea sitä, mitä minulla pitäisi olla, minulla on silti enemmän kuin olen uskaltanut pyytää. Minulla on paljon ihmisiä ympärilläni, jotka välittävät minusta, jotka rakastavat ja haluavat olla lähelläni. Minulla on elämässäni mieshahmo, joka kutsuu minua lapsekseen. Ja se tuntuu hyvältä. Vaikkei hän ole isäni, hän on enemmän kuin mitä olisin isältäni osannut vaatia.

Vaikka tuolla jossakin on jotain hyvin minua, samankaltaista ja kaunista, on elämässäni olemassa jotain mikä pitää minut kasassa ja täysin kokonaisena – vilpitöntä ja aitoa rakkautta. Sitä sellaista selittämättömän suurta ja ihmeellistä, johon ei ole sanoja.

En puhu isästäni, koska minulla ei ole isää. Mutta vietän isänpäivää. Koska minulla on sitäkin enemmän rakkautta ja lämpöä ympärilläni. Minulla on sitäkin enemmän ja paljon jotain sellaista, mitä ansaitsen ja mitä todella tarvitsen.

xoxo, Jenna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.